Blogista ja sen lukijoista

Päivitetty 2.5.2023

Google antaa blogin pitäjälle tietoja siitä, miten paljon katsomiskertoja kertyy koko blogille ja yksittäisille jutuille. Myös kävijöiden lähtösivuista on tietoja. Kerron tässä havainnoista, joita olen tehnyt kävijöistä käyntilukumäärien perusteella.

Blogin suosio

 Aloitin juttujen kirjoittamisen vuonna 2009. Miksi ryhdyin puuhaan, selviää täältä: https://parapsykologia.blogspot.com/2009/07/miksi-tama-blogi.html. Lähes vuoden ajan tilanne näytti toivottomalta, koska kävijöitä oli vain muutama päivässä. Kun sain kasaan mielestäni riittävästi juttuja, niin aloin mainostaa ja lukijamäärä lähti nousuun. Nykyään,  blogi avataan päivittäin noin 28 kertaa ja sen lisäksi avataan jokin juttu noin puolet siitä. Niin tämän blogin suosio kuin myös kansainvälisen parapsykologian YouTube-videoiden laskurit osoittavat, että parapsykologia ei ole suosittu aihepiiri suuren yleisön keskuudessa.

Kun sain valmiiksi jutun jälleensyntymisestä, niin se oli vuosikaudet eniten avattu juttu. Sitten suurin kiinnostus siirtyi muutamaksi vuodeksi kuolemanrajakokemuksiin ja nyt ovat henkivalokuvat olleet suosituimpia useita vuosia. Kestosuosikkeja ovat olleet poltergeistit ja kummitukset ja niistä kirjoittamani muutamat yksittäistapaukset. Myös parapsykologian ja mielenterveyden suhde ja kuolinvuodetapahtumat ovat kiinnostaneet melko paljon. Vähiten näyttävät kiinnostaneen parapsykologian ja skeptismin yleisesittelyt ja keskusteluni skeptikkojen kanssa.

Lukijat

Juttujen suosiojakauman perusteella päättelen, että lukijat ovat olleen vakaumukseltaan enimmäkseen uushenkisyyden harrastajia. Skeptikot eivät yrityksistäni huolimatta ole suostuneet lukemaan juttujani. Lukijat ovat löytäneet blogin enimmäkseen Google-hakujen avulla ja jonkin verran myös Facebookissa ja keskustelupalstoilla mainostukseni jälkeen. Blogin avaamisten kaksikertainen määrä yksittäisten juttujen avaamisten yhteissummaan verrattuna aiheutunee siitä, että blogisivustolle on useimmiten tultu hakusanalla 'parapsykologia'.

Lukijoiden kommentteja odotin paljon enemmän kuin on toteutunut. Odotin palautetta ja kriittistä arvostelua, joka johtaisi hedelmälliseen keskusteluun ja uusien tietojen lähteille. Vähälukuiset palautteet ovat kuitenkin olleet sellaisia, että niiden pohjalta ei keskustelua ole syntynyt. Skeptikkojen, herännäisuskovaisten, ja uushenkisten kanssa asiakeskustelu on useimmiten hankalaa, kun heidän tiedon maljansa tuntuu olevan jo niin täynnä, että siihen ei enää uutta tietoa mahdu muualta kuin heidän omasta piiristään.

Päivitystä 2.5.2023

Blogin suosio on vähentynyt huomattavasti tämän jutun alkuperäisestä kirjoituspäivästä 10.6.2020 lähtien. Lukijoita on päivässä vain kymmenkunta, lukuun ottamatta selittämättömiä yhden päivän jopa sadan lukijan piikkejä. Avattujen juttujen otsikoista päätellen uushenkisten lukijoiden kiinnostus on vähentynyt. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että maailmankuvasta kiinnostuneiden lukijoiden määrä näyttää pysyneen suunnilleen ennallaan. Parapsykologia ja skeptikot ovat kiinnostaneet ehkä jopa entistä enemmän.

Keskusteluni skeptikkojen kanssa

1.3.2020

Päivitetty 13.4.2023

Parikymmentä vuotta sitten tunsin olevani niin varma psi-ilmiöiden olemassaolosta, että halusin ryhtyä keskustelemaan niistä skeptikkojen kanssa. Ajattelin, että saisimme asioita selviksi kaksivaiheisen kiertoprosessin avulla.

Ensimmäisessä vaiheessa selvitettäisiin, mistä olemme samaa mieltä ja mistä eri mieltä. Sitten pohtisimme erimielisyyksiämme hyvin perustellen, lähdeaineistojen avulla. Tässä keskustelussa tulisi esiin uusia asioita, joista olisimme samaa mieltä. Sitten voisimme jatkaa jäljellä olevien erimielisyyksien selvittämistä, edelleen hyvin perustellen. Olin kiinnostunut katsomaan, mihin päätyisimme riittävän monien keskustelukierrosten jälkeen.

Liityin Skepsis ry:n jäseneksi ja aloin keskustella parapsykologiasta, sekä yhteisen pöydän ääressä että yhdistyksen lopetetulla keskustelufoorumilla, linkki (1). Myöhemmin siirryin pääasiassa Tiede-lehden jo lopetetulle keskustelupalstalle linkki (2). Miten yllä esittämäni kaavailut toteutuivat? 

Tietämättömyyttä

Kasvokkain käydyissä keskusteluissa skeptikoiksi itseään nimittävät ihmiset käyttäytyivät korrektisti. Kaikki kunnia skeptikoille, että he osoittautuivat ystävällisiksi, mukaviksi ja usein laajatietoisiksi ihmisiksi. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, miten epäuskoisia heidän ilmeensä toisinaan olivat ja miten he vaihtoivat keskenään merkitseviä katseita joidenkin väitteideni jälkeen.

Keskustelupalstoilla hämmästyin siitä, miten tietämättömiä skeptikot olivat parapsykologian tutkimuksesta ja siitä, miten yleisiä spontaanit psi-ilmiöt ovat suuren yleisön keskuudessa. Heillä oli kuitenkin luja luottamus siihen, että he tunsivat nämä asiat hyvin. Kun yritin esittää löytämiäni aineistoja, niin minua ei otettu vakavasti – hehän uskoivat itse tietävänsä ne jutut paremmin kuin minä. Minua pidettiin huuhaaseen hurahtaneena hölmönä, joka puhuu höpöjä ja josta ei siksi tarvitse välittää.

Yllätyin myös siitä, miten yleisesti keskustelijat kieltäytyivät tutustumasta antamiini lähteisiin. Perusteluja oli lukuisia:

1. EVVK, ei voisi vähempää kiinnostaa.
2. Ei kannata hukata aikaa huuhaaseen tutustumiseen, koska se kuitenkin osoittautuisi turhaksi.
3. Ei ole aikaa, ajankäytön priorisointia.
4. Ei periaatteesta katsella ollenkaan videoita, koska siihen kuluu liian paljon aikaa.
5. Ei katsota, koska en ilmoittanut sitä kohtaa videolla, jota käytin perusteluna.
6. Ei lueta paskablogeja.

Säännöt unohtuivat

Laajoilla keskustelufoorumeilla kerrotaan keskustelun säännöt, joita kirjoittajien tulisi noudattaa. Tiede-lehden foorumilla ovat mm. seuraavat etikettisääntöjen kohdat:
- pysy otsikon aiheessa
- perustele oma mielipiteesi
- älä mene henkilökohtaisuuksiin

Skepsiksen foorumin etikettisäännöt on toteutettu linkkinä, jonka takana on paljon aineistoa. Joillakin palstoilla luetellaan myös argumentoinnin virheet, joihin ei pitäisi langeta.

Parapsykologiasta keskustelemisen aloittaminen netissä oli minulle melkoinen kylmä suihku. Esittämäni yksityiskohdat pyrittiin tyrmäämään joko omista lähteistä haetuilla virheellisillä tiedoilla tai suoralta kädeltä ilman perusteluja. Usein vastapuolella kiihdyttiin niin kovasti puolustamaan omaa kantaa, että säännöt ja etiikka unohtuivat. Ikävä myöntää, että itsekin kiihdyin ja yritin lyödä perusteluillani niin kovaa ja ivallisesti kuin osasin – erittäin tyhmä menetelmä.

Ehkä yleisin huomio parapsykologiaa koskevissa keskusteluissa oli se, miten keskustelu kääntyi pois asiasta koskemaan henkilöitä. Ryhdyttiin kaivelemaan sekä minun että lähteinä antamieni henkilöiden koulutusta, elämänhistoriaa ja keskustelun asiayhteyteen kuulumattomia mielipiteitä. Lähteeni katsottiin arvottomiksi, jos ne eivät olleet tieteiden valtavirran vertaisarvioiduista julkaisuista. Ja vaikka lähteeni osittain olivatkin valtavirran julkaisuista, ne kuitattiin satunnaisina vertaisarvioinnin erehdyksinä. Samanlainen kriittisyys ei tietenkään koskenut skeptisiä lähteitä.

Usein skeptikot kävivät joukolla kimppuuni ylimielisen ivan säestyksellä. Myös nimittely oli yleistä. Yleinen tapa oli myös jättää perustelematta esittämänsä mielipide. Joskus se linkki sitten kuitenkin lopulta tuli, useamman pyytämisen jälkeen. Monella keskustelijalla näytti tärkeimpänä päämääränä olevan keskustelun 'voittaminen', vaikkapa epärehellisin keinoin. Kun joskus huomautin saamastani kohtelusta, niin vastaus oli "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Valitettavasti metsä usein vastasi jo ennen kuin ehdin sinne huutaa.

Keskustelun etiikkaa sivuaa myös foorumin ylläpitäjän toiminta. Esimerkiksi Tiede-lehden foorumilla sallitaan etiikan unohtaminen ja argumentoinnin virheet siksi, että kiihkeä keskustelu tuo rahaa mainostajilta monien klikkausten ansiosta.

Ideologisilla perusteilla toimivat foorumit ovat usein niin herkkähipiäisiä, että poikkeavat mielipiteet siivotaan pika pikaa pois silmistä. Mielestäni Skepsis ry:n julkinen Facebook-ryhmä, linkki (3), on sellainen. Muutamien poistojen jälkeen totesin, että minun ei kannata kuluttaa aikaani kirjoittamalla parapsykologiasta niin innokkaasti yksisuuntaistetulle alustalle. Kiitokset annan Skepsis ry:n keskustelufoorumille, jolta parinkymmenen vuoden aikana ei ole poistettu yhtäkään viestiäni niiden ajoittaisesta kärjekkyydestä huolimatta.

Asiat eivät tulleet selviksi

Yleishuomiona olen todennut, että lähes kaikki laajassa käytössä olevat julkiset keskustelufoorumit ovat skeptisten asenteiden hallitsemia. Oudolta tuntui se, että mielestäni hyvin perustellut ja loogisesti pätevät väitteet eivät havaittavasti vaikuttaneet asenteisiin. Samat tutut keskustelijat eivät viidentoista vuoden aikana hievahtaneet heikosti perustelluista kannoistaan. Keskustelu palasi jatkuvasti samaan kehään. Kaikki jatkui entiseen malliin uusissa ketjuissa, samojen keskustelijoiden toimesta ja aikaisemmat perusteluni unohtaen. Toisinaan minulle kerrottiin, että nämä jutut on jo lopullisesti selvitetty, joten niihin ei kannata enää palata.

Turhauttavinta on mielestäni ollut se, että ketjuissa ei pysytty otsikon asiassa riittävän kauan. Asioiden yksityiskohtia ei saatu käsiteltyä riittävän perusteellisesti. Toisinaan skeptikot jättivät käsittelyssä olleen asian kesken ja kävivät hakemassa omista lähteistään uusia aloituksia otsikon aiheesta tai sen ulkopuolelta. Asiassa pysymistä vaikeutti myös se, että esittämiini kysymyksiin ei vastattu. Keskustelu saatiin toisinaan suistetuksi ojaan siirtymällä ylimielisen huumorin käyttöön, jolloin asiallinen keskustelu loppui siihen.

Jotkut keskustelijat lopettivat vastaamisen kysymyksiini, kun reilu vastaaminen olisi selvästi edellyttänyt aikaisempien väitteiden perumista tai lieventämistä. Kun toisinaan onnistuin perustelemaan väitteitäni riittävän selvästi paikkansa pitävillä tiedoilla, niin ketjuun laskeutui lopullinen hiljaisuus.

Edellä kuvaamieni kokemusten jälkeen on todettava, että alkuperäiset sinisilmäiset kaavailuni eivät käytännössä toteutuneet.

Asiallinen keskusteleminen parapsykologiasta on mahdotonta

Koska julkinen keskustelu ei koskaan johtanut tuloksiin, niin vielä muutama vuosi sitten ehdotin muutamalle tunnetulle skeptikolle yksityistä keskustelua maailmankuviemme perusteista, tieteelliseltä pohjalta.

Eräs heistä kertoi blogissaan omasta kehityksestään – nuoruuden kiinnostuksesta rajatietoon, sen myöhemmästä hylkäämisestä ja ryhtymisestä tieteelliseksi skeptikoksi. Kun ehdotin hänelle maailmankuviemme kehityksen vertailua, niin hän vastasi priorisoivansa ajankäyttöään, joten hän ei ehdi keskustella rajatiedosta. Kun vastasin, että kysymys ei ole rajatiedosta, vaan maailmankuvan tieteellisistä perusteista, niin hän ei enää vastannut. Kaksi muuta eturivin skeptikkoa jätti asiat silleen, vaikka he aluksi lupasivat keskustella ja vastata viesteihini.

Viitsin enää harvemmin ryhtyä niin turhaksi osoittautuneeseen ja tuloksiltaan ennalta arvattavaan keskusteluun. Enimmäkseen jätän skeptikot rauhaan, oman vaillinaisen maailmankuvansa pariin. En sentään ole yksin kokemusteni kanssa. Esimerkiksi linkin (4) videolla kerrotaan, millaisia kokemuksia kahdella keskustelua yrittäneellä parapsykologian tuntijalla on ollut. No, Jeffrey Mishlove sentään voitti oikeusteitse miljoonaomaisuuden taikuri Randin epäsuoralla avustuksella.

Randin ohella Martin Gardner oli merkittävä organisoidun skeptismin johtohahmo. Hänen mottonaan ilmeisesti oli H. L. Menckenin lausahdus, jota hän lainaa mm. kirjassaan 'Science: Good, Bad and Bogus': 

One horse-laugh is worth ten thousand syllogisms.

Skeptikoiksi itseään nimittävät näyttävät aidosti uskovan olevansa oikeassa ja tietävänsä varmasti, että psi-ilmiöitä ei ole olemassa. Tällaisen varmuuden saavuttamiseen vaaditaan, että hylkää erittäin suuren määrän varmoja tosiasioita tai ei ole tietoinen niistä. Keskustelemisen vaikeus ilmeisesti juontuu siitä, miten tuskallista olisi muuttaa tällaista perustavaa laatua olevaa uskomusta. 

Linkit

1. Skepsis ry:n keskustelupalsta. Lopetettiin vuonna 2024.
http://keskustelu.skepsis.fi/Message/Index

2. Tiede-lehden keskustelupalsta. Lopetettiin vuonna 2022.
https://www.tiede.fi/keskustelu

3. Skepsis ry:n Facebook-ryhmä
https://www.facebook.com/groups/skepsisry/

4. The Amazing Randi and American "Skepticism" with Mitch Horowitz
https://www.youtube.com/watch?v=gYE1LHX0gN8

Lähettänyt Olavi Kiviniemi klo 10.44

Spontaanit psi-ilmiöt – osa 2

Spontaanitapaukset ovat arkipäivän psi-ilmiöitä, joita voi tapahtua satunnaisesti ja odottamatta kenelle hyvänsä. Tämä on jatko-osa spontaanitapauksia käsittelevälle yleiskatsaukselle. Tässä osassa keskitytään spontaanien psi-kokemusten tutkimukseen ja tulkintayrityksiin.

Parapsykologian valtavirta on vuosikymmeniä jättänyt spontaanitapaukset aika tavalla sivuun. Siksi en ole löytänyt niistä montakaan lähiaikoina tehtyä tutkimusyhteenvetoa, jossa aihetta olisi käsitelty kootusti. Myöskään YouTubesta en löytänyt sopivia videoita. Parapsykologian tutkimuksiin liittyvät tarkastelut on tehty lähinnä eri havaintoryhmien sisällä, esimerkiksi unien, psykokinesian tai ESP:n yhteydessä.

Varhaisista tutkimuksista

Louisa Rhinen (1981) kirjassa esitellään aikaisempia tutkimuksia ja niiden tuloksia. Vanhojen tapauskokoelmien ehkä merkittävin klassikko ja todellinen tiiliskivi on Lontooseen perustetun Society for Psychical Research:in (SPR) tutkijoiden julkaisema kirja Gurney, Myers, Podmore (1886), Phantasms of the Living. Siitä on netissä luettavissa II-osa näköispainoksena, linkki (1). Tutkimuksen tarkoituksena oli osoittaa luotettavasti, että telepatiaa on olemassa.

Kirjan kirjoittaneet SPR:n tutkijat näkivät erittäin paljon vaivaa ennen kuin he voivat julkaista kirjan noin 700 hyvin tarkistettua tapausta. He usein matkustivat tapahtumapaikalle haastattelemaan kokijoita henkilökohtaisesti.  He haastattelivat muita tapahtumapaikalla olleita havaitsijoita saadakseen mahdollista vahvistusta kertomuksille. He etsivät myös sellaisten henkilöiden vahvistuksia, joille oli kerrottu asiasta ennen kuin kokemukset aidoiksi osoittavat tapahtumat olivat tiedossa. Lisäksi he tarkistivat kaikki käytettävissä olleet dokumentit kuten esimerkiksi sanomalehtiuutiset ja lääkärin- ja kuolintodistukset.

Seuraava askel otettiin pian Census of hallucinations -tutkimuksen muodossa vuonna 1894. Siinä tutkittiin hallusinaatioita, joissa hallusinaatiohahmon henkilöllisyys oli tunnistettavissa. Huomattiin, että yksi hallusinaatio 43:sta tapahtui suunnilleen samalla hetkellä kun näkynä havaittu henkilö oli kuolemassa. Tutkijoiden laskelmien mukaan satunnainen tällaisen tapahtuman odotusarvo olisi ollut yksi 19 000:sta, joten saatu esiintymistiheys ei voinut olla sattumaa.

Varhaisissa spontaanitapausten tutkimuksissa pyrittiin todistamaan elämän jatkuvan jossakin muodossa kuoleman jälkeen. Siksi tutkijat kiinnittivät suurta huomiota tapausten luotettavuuteen. He olivat kuitenkin liian optimistisia, koska tässä asiassa ei olla tälläkään hetkellä niin pitkällä kuin mihin he arvelivat pääsevänsä muutamassa vuosikymmenessä. Se oli parapsykologian tutkimuksen ensivaiheita, jolloin edes arveltujen telepatiatapausten mahdollista selvänäköluonnetta ei vielä osattu ottaa huomioon.

Louisa Rhinen tutkimukset

Duken yliopiston parapsykologian laboratoriossa oli tehty kokeellista tutkimusta J. B. Rhinen johdolla vuodesta 1930 lähtien. Kokeiden perusteella katsottiin, että telepatian, selvänäön, ennaltatietämisen ja psykokinesian olemassaolo oli osoitettu luotettavasti. Tutkimustulosten julkaisemisen seurauksena yleisö lähetti laboratorioon kertomuksia kokemistaan spontaanitapauksista. Näihin kirjeisiin vastattiin kohteliaasti, mutta ne kerättiin aluksi vain arkistoon ilman kummempaa tutkimusta.

Kun kokeellisesti katsottiin saadun riittävän varmuuden psi-ilmiöiden olemassaolosta, niin J. B. Rhinen vaimo Louisa Rhine sai tehtäväkseen ryhtyä tarkastelemaan, mitä spontaanitapauksista voisi saada selville. Ehkä aineistosta voisi saada virikkeitä uusiin kokeellisiin tutkimuksiin. Hän aloitti kerääntyneen aineiston järjestelyn vuonna 1948 ja sen lisäksi jatkoi tutkimuslaboratorioon jatkuvasti tulevien uusien kertomusten kirjaamista ja vastausten lähettämistä.

Louisa Rhine halusi saada aineistosta mahdollisimman kattavan ja oikein painotetun kuvan siitä, millaisia spontaanitapauksia yleisöllä oli esiintynyt. Varhaisemmat tutkimukset käsittelivät vain telepatiaa ja hallusinaatioita. Tämä rajoitus ja tiukka luotettavuuden vaatimus aiheuttivat sen, että vanhat tapauskokoelmat olivat vinoutuneita verrattuna kokemusten koko kenttään.

Louisa Rhine lähestyi aineistoaan uudelta kannalta. Vanhoissa tutkimuksissa esimerkiksi vaadittiin, että kokijat olivat etukäteen kertoneet kokemuksensa jollekin lähipiirissään ennen kuin kokemuksen kohdetapaus oli ollut tiedossa. Erilaiset kokemukset tulevat kerrotuiksi tuttaville hyvin erilaisessa määrässä. Hallusinaatio kerrotaan varmasti paljon useammin kuin muiden unien joukossa nähty ennusuni. Myös tämä aiheutti aikanaan vinoutumaa esiintyvien tapausten kirjaamiseen.

Rhine teki kompromissin tapausten luotettavuuden ja kattavuuden välillä. Hän oletti, että psi toimii kaikkialla suunnilleen samalla tavalla. Kun oli kerääntynyt 50 samantyyppistä kertomusta, niin hän hyväksyi tällaisen kokemustyypin yhdeksi tutkimuksensa osa-alueeksi. Hän oletti, että vilpillisiä kokemusten ilmoittajia oli suhteellisen vähän ja että he tuottivat enemmän tilanteen mukaan vaihtelevia kertomuksia. Täten he eivät päässeet häiritsemään tutkimusta merkittävässä määrin. Hän ei näytä ottaneen huomioon sitä mahdollisuutta, että kansanperinne ja kulttuuriin kuuluvat uskomukset voivat tuottaa runsain määrin samantyyppisiä kokemuksia, joten vähintään 50 samantyyppisen kokemuksen raja ei ole turvallinen luotettavuutta silmälläpitäen.

Tapauskokoelmasta alkoi vähitellen hahmottua erilaisia psykologisia ja tapahtumien taustoihin liittyviä yhteyksiä. Niinpä Louisa Rhine antoikin 1981 ilmestyneen kirjansa nimeksi The Invisible Picture eli näkymätön kuva. Kirjan kirjoittamisen aikoihin aineistossa oli yli 10 000 tutkimukseen hyväksyttyä tapausta. Sivuun jätettiin noin puolitoistakertainen määrä, koska niitä pidettiin liian epämääräisinä hyväksyttäväksi mukaan. Niitä ei heitetty pois, vaan ne arkistoitiin erikseen vertailuaineistoksi.

Rhine sai suuresta aineistostaan tavallaan aika odottamattoman tuloksen, eli että spontaanitapauksissa tieto tulee kokijan tajuntaan vain viidellä mahdollisella tavalla:

A. Unet voivat olla joko

1. Realistisia eli yksityiskohdiltaan tarkkoja tai

2. Epärealistisia, esimerkiksi symbolisia.

B. Valvetilan kokemukset voivat olla joko

3. Aistiharhoja tai

4. Intuitioita.

C. Lisäksi tulevat havainnot

5. fysikaalisista ilmiöistä eli mahdollisesta psykokinesiasta.

Aineistoista voi tehdä myös muunlaisia jaotteluja eriasteisella tarkkuudella. Esimerkiksi spontaani ESP voi koskea tulevaisuutta kuten ennusunet, nykyisyyttä kuten tuntoaistimus kaukana samalla hetkellä tapahtuvasta loukkaantumisesta, tai menneisyyttä, jollaiset tapaukset ovat harvemmin esiintyviä. Epärealistiset kokemukset voivat olla joko osittain virheellisiä ja dramatisoituja tai symbolisia. Myös kokijan vakuuttuneisuuden aste kokemuksen paikkansapitävyydestä voidaan ottaa huomioon, samoin tapahtumien merkityksellisyys sekä kokijalle että kokemuksen kohteelle.

Rhine esittää spontaanitapausten tietoisiksi tulemisesta kaksivaiheisen mallin:

1. Informaatio välittyy psi-prosessina, joka tapahtuu täysin piilossa eikä sitä voida siksi tutkia millään suoralla menetelmällä.

2. Välittynyt informaatio murtautuu tajuntaan. Murtautumisprosessit ovat tutkittavissa psykologian menetelmin ja niitä esiintyy muutenkin kuin psi-ilmiöiden yhteydessä. Siksi niistä on tutkimustuloksia ja ne tunnetaan kohtalaisen hyvin.

Rhine tutki erilaisten tapaustyyppien lukumääriä ja vertaili niitä keskenään ristiin rastiin, ottaen huomioon psykologisia tekijöitä tajuntaan murtautumisen suhteen. Näitä kaavailuja on suuri määrä ja niiden tulokset ovat usein aika monimutkaisia ja työläästi hahmotettavia, joten jätän ne tarkemmin käsittelemättä. Joitakin suuntaviivoja yritän kuitenkin esittää.

Rhinen mukaan ei ole syytä olettaa mitään yksinkertaisia selityksiä vain sen mukaan, miltä yksittäiset tapaukset ensi silmäyksellä näyttävät. Esimerkiksi kuolevan läheisen ilmestyminen kokijalle kuolinhetken aikoihin ei välttämättä ole hänen henkensä vierailu ja hyvästijättö, vaan kokijan itse luoma kuva, kun hän on saanut tietoa psi-prosessin kautta. Telepatiatapauksissa ei välttämättä ole kysymys lähettäjän aktiivisuudesta ja vastaanottajan passiivisuudesta, vaan tilanne voi olla päinvastainen. Kellon pysähtyminen tai kuvan putoaminen läheisen kuolinhetkellä ei välttämättä ole kuolevan aiheuttama ilmiö, vaan se voi olla kokijan psykokinesiaa, kun hänelle on psi-prosessin kautta välittynyt tieto tilanteesta.

Kokemusten aiheiden kannalta Rhine tarkasteli 2878 realistisen unen aineistoa. Kuolemantapauksia käsitteli 23 % unista, sairauksia 28 %, sekalaisia tärkeitä aiheita 34 % ja yhdentekeviä aiheita 15 %. Tärkeiden aiheiden luettelo oli seuraava, tapausten lukumäärinä kokonaismäärästä 484 tapausta:

1. Kadonneiden esineiden löytyminen ….. 95

2. Tapahtumat töissä …………………… 79

3. Myöhemmät elämänympäristöt ……… 76

4. Vedonlyönnin ja kilpailujen tulokset … 52

5. Kokijalle tärkeät tulipalot …………… 20

6. Luonnonkatastrofit, esim. tulvat …….. 19

7. Seremoniat ja puheet ……….…………11

8. Muut aiheet ……………….………… 132

Epäilemättä mielenkiintoinen kysymys on se, voidaanko ennaltatietämisen avulla välttyä tulossa olevalta vahingolta. Myös tätä Rhine pyrki selvittämään aineistonsa avulla. Hänelle kertyi lopulta 191 tapausta, joissa vahingon tapahtumista oli pyritty estämään. Näistä vahinko saatiin estymään peräti 131 tapauksessa. Ei aivan huono tulos, eli ennalta saatua tietoa siis kannattaa yrittää käyttää onnettomuuksien estämiseen. Tästä aiheesta on enemmän asiaa Ennaltatietäminen-jutusssa toisaalla täällä.

Rhine jätti käsittelynsä ulkopuolelle poltergeist- ja kummitustapaukset siksi, että niitä voidaan tutkia muilla menetelmillä. Samoin hän jätti tietoisesti pois mahdollisia erikoiskykyjä omaavat henkilöt kuten meediot, selvänäkijät ja varhaiset metallintaivuttajat. Jälleensyntymiskokemuksia hän ei mainitse ollenkaan.

Rhinen kirjasta henkii luottamus tieteeseen ja sen menetelmiin. Hän uskoi, että parapsykologian lainalaisuudet on mahdollista selvittää järjestelmällisellä tutkimuksella, jollaista tuolloin tehtiin Duken laboratoriossa. Hän oli sitä mieltä, että kokeellinen tutkimus muodostaa parapsykologian vahvan rungon, jota spontaanitapausten tutkimus tukee. Hän myös näytti uskovan, että parapsykologia oli saamassa yleisen hyväksynnän varsin pian, kun olisi huomattu alan piirissä tehty tieteellinen työ.

Louisa Rhinen käsitys spontaanitapausten merkityksestä muuttui hänen tutkimustensa aikana. Se ilmenee linkistä (2) poimitusta lainauksesta:

Instead of isolated and concrete suggestions for experiments, the continued study of the [spontaneous] material permitted a more fundamental concept of the psi process than I could have anticipated. (Rhine, 1970, p. 150.)

Myöhempää tutkimusta

Douglas Stokes (2006) on tehnyt laajan ja monipuolisen yhteenvedon spontaanitapausten tutkimuksesta, monine tapausesimerkkeineen (Linkki 2).

On tehty monia kyselytutkimuksia siitä, miten yleisiä spontaanitapaukset ovat suuren yleisön keskuudessa. Paremman puutteessa paranormaaliuden arviointikriteerinä on ollut kokijan oma käsitys kokemuksensa luonteesta. Karkeana lopputuloksena voidaan esittää, että 33 - 50 % ihmisistä uskoo kokeneensa spontaaneja psi-ilmiöitä. Tulos on ollut riippumaton kulttuurista ja kansallisuudesta. Naiset ovat ilmoittaneet kokemuksistaan selvästi useammin kuin miehet.

ESP-kokemukset tapahtuvat enimmäkseen unien muodossa, seuraavaksi intuitioina ja vähiten hallusinaatioina.  Louisa Rhine sai eräässä yhteenvedossaan tuloksen, että unia oli 65 %, intuitioita neljännes ja loput 10 % hallusinaatioita. Unet ovat enimmäkseen ennusunia ja valveilla tapahtuneet kokemukset koskevat enimmäkseen kokemushetken tapahtumia. Unet sisältävät enemmän yksityiskohtia kuin intuitiiviset kokemukset, mutta intuitiot ovat vakuuttavampia ja joskus suorastaan pakottavat toimintaan.

Saksalaisesta aineistosta vuonna 2005 julkaistun kyselytutkimuksen 1 100 vastauksesta saatiin seuraava yhteenveto erilaisten kokemusten yleisyydestä:

- déjà vu -kokemuksia 49,5 %

- ESP-unia 36,7 %

- kriisin aikaisia ESP-kokemuksia 18,7 %

- ilmestysnäkyjä, apparitioita 15,8 %

- eläinten psi:n esiintymistä 15,3 %

- kummittelua 12,1 %

Erilaisten näkyjen suhteen olisi aina tärkeätä tietää, onko kyseessä ollut vain päänsisäinen ilmiö eli hallusinaatio vai kaikille näkyvä fysikaalinen hahmo. Tutkimuksissa on useamman paikalla olleen henkilön tapauksissa löydetty kumpaakin tyyppiä, eli joko vain yksi on saanut näyn tai sitten kaikki ovat nähneet saman. Yhden kokijan tapauksessa kokemuksen aineellisuutta ei voi arvioida, ellei siitä jää jälkiä ympäristöön. Tutkimuksissa on havaittu, että kuulohavainnot ovat useammin kaikkien aistittavissa kuin näyt. Tietenkin voidaan puhua myös kollektiivisista harhoista, mutta silloin joudutaan tyytymään enimmäkseen teoreettisiin kaavailuihin.

Stokes käsittelee artikkelissaan myös déjà vu -kokemuksia. Niitä näyttää olevan kahta tasoa eli lyhytaikaisia tuttuuden väläyksiä ja pitkään jatkuvia, jolloin esimerkiksi osataan suunnistaa oikein ennen tuntemattomassa ympäristössä. Aivopuoliskojen eriaikaisuuteen tai aivojen viestintäreittien nopeuseroihin perustuvat selitykset eivät ole kovinkaan vakuuttavia. Psi:n sisältävänä selityksenä voisi olla ennusuni, selvänäkeminen tai jälleensyntymismuisto.

Parapsykologi Rex Stanford kehitti 1970-luvulla PMIR-mallin (Psi-Mediated Instrumental Response) arkielämässä tapahtuville myönteisille yhteensattumille. Se koskee usein tuttujen ihmisten tapaamisia. Tuolloin kokija tekee tilanteeseen toisinaan huonostikin sopivan ja epätavallisen reitinvalinnan, jonka seurauksena hän tapaa itselleen merkityksellisiä ihmisiä. Elleivät kyseessä ole kovin hämmästyttävät yhteensattumat, niin tapausten mahdollinen psi-yhteys voi jäädä huomaamatta.

Lemmikkieläimet löytävät omistajaperheensä toisinaan hyvin merkillisellä tavalla. Ne ovat voineet jäädä mukaan tulematta esimerkiksi kauas tapahtuvien muuttojen yhteydessä. Niitä on palannut perheisiinsä jopa vuoden kuluttua eksymisestä. Tutut lemmikit on voitu tunnistaa sekä jonkin selvän tuntomerkin että käyttäytymisen perusteella. Toinen eläinten osoittama psi-kyky voisi olla se, että ne näyttävät aistivan mahdollisesta henkimaailmasta sellaista, mitä ihmiset eivät aisti. Tietenkin on otettava huomioon eläinten tarkemmat aistit ihmisiin verrattuna.

Jotkut tutkijat ovat raportoineet löytäneensä riippuvuuden maan magneettikentän vaihtelun ja spontaanitapausten yleisyyden välille. Myös ilmanpaineen vaihtelusta on löydetty selitystä spontaanitapauksille. Nämä kaavailut vaatinevat vielä lisätutkimuksia tullakseen kunnolla huomioon otetuiksi.

Kuolemantapausten ennustamisen ja kuolemanhetkisten havaintojen ja tuntemusten yhteydessä on otettava huomioon tiedostamattomien havaintojen mahdollisuus. Kokijat ovat voineet tiedostamattaan havaita lähestyvän vakavan sairauskohtauksen ensimerkit terveeltä näyttävässä ihmisessä. Monissa tapauksissa ihmisen tiedostamatonta havainto- ja päättelykykyä kuitenkin jouduttaisiin venyttämään aika uskomattomiin mittoihin ilman psi-vaikutuksen olettamista.

Linkkejä

1. Phantasms of the Living, osa II
https://archive.org/details/phantasmsoflivin02gurniala

2. Douglas M. Stokes (2006): The Evidence for Psi: Spontaneous Phenomena

http://www.newdualism.org/papers/D.Stokes/Spontaneous_Psi.html

Lähdekirjallisuus

Louisa E. Rhine (1981): The invisible picture; A study of psychic experiences. McFarland, Jefferson, NC. 267 sivua.

Edmund Gurney, F. W. H. Myers, and Frank Podmore (1886): Phantasms of the Living. 2 vols. London: Society for Psychical Research, Trubner & Co. Yli 3000 sivua. (Linkki 1)

Ted Serios ja "ajatusvalokuvat"

Pyydettäessä Chicagon Hilton-hotellin kuvaa Ted Serios tekikin Denverin Hiltonin kuvan. "I missed, damn it".

Ajatusvalokuvaukseen käytettiin Polaroid-tyyppisiä kameroita, joissa filmi oli joko rullana tai filmilevyjen pakkana, joka asennettiin kameraan. Linkin (1) videolla näkyy, miten kameran laukaisemisen jälkeen filmin negatiiviosuus vedettiin rullien läpi ulos, jolloin kuva alkoi kehittyä kameran sisällä. Valmiin kuvan voi noin minuutin kuluttua ottaa ulos. Näin ollen pimeähuoneen käyttöä ei tarvittu eikä kuvaa voitu käsitellä ennen sen valmistumista.

Tämä tarkastelu perustuu suurimmalta osin psykiatri Jule Eisenbudin (1967) kirjaan "The World of Ted Serios". Kirjan toista, laajennettua painosta (1968) minulla ei ole ollut käytettävissäni. Videoilla (2) ja (3) ovat Stephen Brauden yleiskatsaukset tapahtumista. Brauden mukaan onnistuneita ajatusvalokuvia saatiin kaiken kaikkiaan yli 400 kappaletta.

Muitakin ajatusvalokuvaajia on esiintynyt, mutta kukaan muu ei ole tuottanut ajatusvalokuvia yhtä paljon kuin Ted Serios. Heidän tutkijoitaan ovat esimerkiksi professori Fukurai Japanissa ja unitutkija Montague Ullman Yhdysvalloissa, linkki (4).

Kykyjen löytyminen

Ted Serios oli elämäntavoiltaan epäsäännöllinen mies, joka joutui mukaan erikoisiin puuhiin vasta aikuisena, vuonna 1955. Kaikki alkoi siitä, että hän suostui työtoverinsa ehdottamiin hypnoosikokeisiin. Tediä suggeroitiin irtoamaan ruumiistaan. Kun se onnistui, niin keksittiin, että hän voisi etsiä 1800-luvun alkupuolella eläneen merirosvo Laffiten kätkemää aarretta itse Laffiten toimiessa oppaana. Laffiten hahmo alkoi pian heiketä ja tuli yhä pahemmin läpinäkyväksi.

Tedin työtoveri keksi uutena ideana, että Ted voisi yrittää valokuvata aarteen löytöpaikan, jonka hän oli hypnoosissa nähnyt. Tällöin jäisi pysyvä dokumentti rauhassa tutkittavaksi. Ted kokeilikin yksin kotonaan laukaisemalla kameran noin 30 cm etäisyydeltä seinään, ja jo ensimmäiseen filmiin tuli pari outoa kuvaa. Eräässä vaiheessa Ted joutui turvautumaan psykiatriin, joka sai hänet uskomaan kaiken olevan harhaa. Ted kertoi hävittäneensä silloin kaikki hänelle kerääntyneet kolmisensataa erikoista kuvaa.

Myöhemmin Ted sai takaisin uskonsa kuvien aitouteen ja jatkoi kokeitaan yksin tai pienissä piireissä. Eisenbud alkoi tehdä hänen kanssaan kokeita vuonna 1964. Tällöin alettiin kuvata pelkästään Polaroid-kameralla, jolloin kuvat voitiin kehittää välittömästi valmiiksi. Kirjassa kuvattuja kokeita tehtiin parin vuoden ajan, josta suurimman osan Ted oli kokonaan tutkijoiden

käytettävissä. Kun Eisenbud ei saanut koottua Tedin ympärille tutkimuskomiteaa, hän paremman puutteessa järjesti kokeita professoreiden ja muiden akateemisten tutkijoiden kodeissa, isäntäväen ja osallistujien omilla kameroilla.

Kameran laukaisuhetki. Kuva Wikipediasta. 

Kuvaustapa

Yleisimmin käytetty tekniikka oli sellainen, että Ted piti kameraa esimerkiksi polvellaan kasvoihinsa suunnattuna. Toisella kädellään hän piti kameran linssin edessä "gismoa" ja toisella kädellään laukaisi kameran sopivaksi katsomallaan hetkellä. Myös muita kuvaustapoja oli, ja toisinaan muut hoitelivat kameraa ja gismoa jopa metrien päässä, Tedin antaessa vain merkin laukaisuhetkestä.

Gismo oli avoin tai harvemmin läpinäkymättömäksi tukittu putkenpätkä, halkaisijaltaan yleensä 3 cm luokkaa. Putki voi olla esimerkiksi pahvia, paperia tai muovia ja sen pituus vaihteli. Usein se kierrettiin kokeiden alkaessa filmipakkausten paperista leikatusta nauhasta. Gismoa pidettiin välittömästi kameran linssin edessä, mutta edes läpinäkymätön gismo ei välttämättä peittänyt linssiä tiiviisti. Gismo oli Tedin oma keksintö, jonka tarpeellisuutta hän ei pystynyt uskottavasti perustelemaan. Kuitenkin se oli lähes aina käytössä, sillä ajatuskuvien saaminen onnistui vain vaivoin ilman sitä.

Vakiona käytettiin 3000 ASA:n filmä, tarkennus äärettömään, aukko f/11 ja valotusaika 1/30 s. Aikavalotuksen mahdollisuus oli estettynä teippauksella eikä kameroissa ollut valotuksen

automaattista säätöä. Salamavalo oli lähes aina käytössä, joten kameran laukeamishetki oli helposti havaittavissa. Tärkeä yksityiskohta kuvauksissa oli Tedin alkoholintarve. Hän joi koko ajan huomattavia määriä olutta ja toisinaan vahvempiakin aineita. Alkoholia käytettiin jopa palkintona kuvien onnistumisesta.

Kuvien tyypit

Kokeissa saatuja kuvia oli kaiken kaikkiaan neljää erilaista tyyppiä:

1. Useimmiten kuvissa oli normaalinäkymä, eli sellainen kuin sen piti tilanne huomioonottaen ollakin. Siinä näkyivät useimmiten Tedin kasvot epätarkkoina pienen etäisyyden vuoksi. Gismo aiheutti kuvaan pimeämpiä kohtia tilanteesta riippuen. Joskus normaalinäkymä osittain peittyi kuva-aiheella, joka jäi selvittämättä.

2. Täysvalkoinen kuva, eli kuin kauttaaltaan ylivalottunut ruutu. Sellainen tulisi normaalisti esimerkiksi laukaisemalla kamera lähietäisyydeltä valkoiseen seinään salamavaloa käyttäen tai laukaisemalla kohti kirkasta taivasta. Tällainen "whitie" oli normaalitapauksessa selittämätön.

3. Täysmusta kuva, eli kuin täysin valottumaton ruutu. Sellainen saadaan normaalisti jättämällä Polaroid-kamera kokonaan laukaisematta, peittämällä linssi valonpitävästi tai laukaisemalla kamera pimeässä ilman salamavaloa. Tällainen "blackie" oli normaalitapauksessa selittämätön lukuun ottamatta tapauksia, joissa kameran linssi peitettiin.

4. Normaalinäkymästä eroavia yksityiskohtia sisältävä kuva. Jatkossa käytän tällaisista nimitystä ajatuskuva mukavuussyistä, ilman oletusta kuvien syntytavasta.

Erityyppisiä kuvia tuli samassa istunnossa ja samalla tavalla toimien. Tieto eri kuvatyyppien esiintymissuhteista puuttuu ja siitä voi saada viitteitä vain satunnaisesti kerrotuista peräkkäisten kuvien sarjoista. Eisenbudin kirjassa on valikoima esimerkkikuvia, lähinnä Eisenbudin järjestämien isutuntojen mukaisessa aikajärjestyksessä.

Ajatuskuvissa ilmeneviä aiheita

Eisenbudin kirjassa on 96-97 ajatuskuvaa, 3-4 normaalinäkymää ja vertailukuvia. Tarkkaa suhdetta ei voi sanoa yhden rajatapauksen vuoksi. Kuvia on niin paljon, että niiden sisällöstä on mahdollista tehdä päätelmiä. Kaikki ajatuskuvat ovat enemmän tai vähemmän epätarkkoja ja himmeitä. Kuvanlaatu vaihtelee melko selkeästä niin himmeäksi, että siitä ei voi päätellä kuvan aihetta. Useimmiten kuva-ala on vain osittain täytetty, eli kuva sijaitsee kuin mustalla pohjalla olevassa

himmeärajaisessa valoläikässä.

Suurin osa ajatuskuvista on aiheeltaan tunnistettavissa, esimerkiksi rakennus, laite, henkilö, ajoneuvo, huonekalu, muistomerkki, ja niin edelleen. Kahdeksasta kirjan kuvasta tai kuvasarjasta on

tunnistettavissa myös kuvan todellinen kohde, esimerkiksi olemassa oleva rakennus tai kirjassa oleva kuva. Yhdeksän kuvaa sisältää tekstiä, joka on helposti luettavissa. Osa kuvista on koosteita useammasta näkymästä, verrattavissa osittaiseen kaksinkertaiseen valottumiseen.

Sama kuva-aihe esiintyy usein sarjoina, jolloin kuvien tarkkuus vaihtelee ja aiheen rajautuminen valoläikässä vaihtelee. Myös aihekuvan sijainti vaihtelee vähän ja kuvan kiertymistä esiintyy enimmäkseen vähän. Aiheen koko vaihtelee hyvin vähän ja kuvan rakenteen osat pysyvät tarkasti samoissa kohdissa toisiinsa verrattuna, kuvan tarkkuuden sallimissa rajoissa arvioiden. Eisenbudin kirjassa on 18 eri kuvasarjaa, joissa kussakin on 2-5 kuvaa samasta aiheesta. Eisenbud kertoo, että samasta tuulimyllystä tuli jopa 13 kuvaa. Muutamissa kuvissa näkyy kuin päällä olevia läiskiä tai pilkkuja. Joissakin on viiruja ja viivoja, jotka ovat toisinaan kuin säteittäisinä viuhkoina. Kuvat voivat olla myös lievästi venähtäneitä tai vääntyneitä.

Tunnistetuista kohteista olevat kuvat Eisenbudin kirjassa ovat lähes aina virheettömiä siinä määrin kuin kuvan tarkkuus antaa mahdollisuuden tehdä päätelmiä. Pienimmätkin yksityiskohdat yleensä täsmäävät todellisuuden kanssa. Mistään kuvista en löytänyt selviä sisäisiä ristiriitaisuuksia, esimerkiksi näkyvät varjot olivat aina samalla tavalla kuvan koko alueella.

Ajatusvalokuvien kohteet sisälsivät joskus yksityiskohtia, joita ei enää ollut jäljellä istuntoja pidettäessä. Tedin olisi ollut suunnilleen mahdotonta hankkia sellaisia huijauskuvia vähemmän julkisista kohteista. Journal of ASPR:ssä on aikanaan keskusteltu muutamista selvemmistä eroavuuksista olemassa olleen kohteen ja ajatuskuvan välillä (Eisenbud & al. 1981,  Rinaldi 1982,  Eisenbud & al. 1982).

Linkissä (5) on nähtävissä yhteensä 275 Tedin ajatuskuvaa, normaalinäkymää ja kuvien kohteita. Kuvat tosin ovat valitettavan pienikokoisia.

Videoiden kertomaa

Muutamista katsottavissa olevista YouTube-videoista saa havainnollisen kuvan istuntojen kulusta. Lyhyeltä videolta (6) näkyy, miten Ted aluksi riisuu kenkänsä ja tyhjentää taskunsa. Taskujen tyhjentäminen ei johdu Eisenbudin määräyksestä vaan siitä, että Ted uskoi lähellä olevan metallin heikentävän kykyään. Näkyy myös, miten ankarasti Ted keskittyy kameran laukaisemiseen. Eisenbud näyttää piippuineen varsin joviaalilta eikä tilanteesta saa kuvaa, että kyse olisi ollut tiukasta koetilanteesta.

Gismo-puoli jää videolla kovin heikoksi. Aluksi Ted vain muitta mutkitta poimii gismon pöydältä ja aloittaa hommat. Gismoa ei esitellä eikä tutkita. Yhdessä vilautuksessa näkyy gismon läpi niin kirkkaasti, että siellä voisi olla linssi sisällä, mutta varmaa se ei ole. Yksi puute videossa on se, että gismon sijaintia kameran edessä laukaisuhetkellä ei näytetä, joten katsoja ei pysty arvioimaan, miten paljon se olisi vaikuttanut kuvaan.

Videolla (1) ollaan jonkun kotona kokeilemassa, ilman tiukkaa kontrollia. Gismoa ei nytkään esitellä, mutta yhdessä vilauksessa sen voi tarkasti katsoen huomata olevan läpinäkyvä ja tyhjä, kuten myös Eisenbud kertoo kirjassaan tästä tilaisuudesta. Merkillisin tulos on mielestäni varsin vaalea kuva, vaikka kokeilija peittää kameran linssin kämmenellään. Toisessa tapauksessa kokeilija pitää gismoa kameran edessä.

Ted on hyvässä vedossa ja ajatuskuvia syntyy tiuhaan tahtiin alkulämmittelyn jälkeen. Tedin paidanhihat ovat puoliksi käännetyt. Hän ei osallistu kameran pitämiseen, mutta pitää joskus gismoa kameran linssin edessä. Hän käsittelee gismoa huolimattoman oloisesti, kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota. Hän ei näytä yrittävän käsitellä sitä epäilyttävällä tavalla.

Arthur Clarken videolla (7) ei ajatuskuvia enää synny, koska Tedin kyvyt ovat lähes tyystin kadonneet. Skeptikkovalokuvaajat osoittavat loppuosassa, miten kuvia saadaan aikaan sopivasti rakennetulla gismolla.

Kuvausolosuhteiden vaikutuksia

Eisenbud pyrki selvittämään kuvien syntymistapaa kuvausolosuhteita muuttelemalla. Kun kameran linssi peitettiin maalarinteipillä, niin varsinaisia kuvia ei syntynyt. Sen sijaan tuli täysmustia ja täysvalkoisia kuvia, joista täysvalkoiset tietenkin olivat selittämättömiä. Toisaalta kuvia saatiin silloinkin, kun joku peitti koko gismon kämmenellään. Mikä merkillisintä, ajatuskuvien tarkkuus ei havaittavasti huonontunut, vaikka kamerasta oli poistettu linssijärjestelmä kokonaan.

Ajatuskuvia syntyi myös, vaikka Ted oli sisällä Faradayn häkissä ja kamera oven takana häkin ulkopuolella. Eisenbud teki myös kokeita peittämällä filmin valotuspinnan kameran sisällä ohuella lyijylevyllä. Ajatuskuvia ei saatu, mutta täysvalkoisia kohtia syntyi levyn reikien kohdalle muun alueen jäädessä mustaksi.

Koska ajatuskuvat eivät vastanneet kameran näkemää eli normaalinäkymää, olisi voinut olettaa, ettei kameraa olisi tarvittu ollenkaan. Kun Ted yritti saada kuvia pelkkiin filmeihin ilman kameraa, niin aluksi ei esiintynyt mitään vaikutuksia. Vasta kirjan valmistumisen aikoihin saatiin

täysvalkoisia kuvia ja heikkoja viitteitä myös yksityiskohtia sisältävistä kuvista.

Tedin pukeutuminen tiukkaan "apinapukuun" huononsi tuloksia, mutta joitakin ajatuskuvia kuitenkin saatiin. Kaikista näistä kokeista voidaan päätellä, että kyseessä ei ollut pelkkä fysikaalinen ja optinen ilmiö. Psykologisella tilanteella oli ilmeisen tärkeä vaikutus.

Skeptisiä näkökantoja

Englanninkielisessä Wikipediassa on artikkeli Tedistä, linkki (8). Jos jossain, niin siinä artikkelissa näkyy, miten skeptikkojen hallitsema paikka Wikipedia on. Mm. artikkelin lähdeluettelosta löytyy vain skeptisiä lähteitä. Tuskin mikään suoraan Tediä, Eisenbudia ja ajatuskuvien syntytapaa koskeva väite pitää edes osapuilleen paikkaansa. Kirjoittajan asiantuntemusta kuvaa se, että gismo esitetään kautta linjan muodossa "gizmo".

Wikipediassa ajatusvalokuvaus selitetään näin:

Serios would use what he called a "gizmo," a tube of paper placed against the camera lens. He said this helped him to focus his mental energy and direct it toward the film. He also used something he didn't tell anyone about—a tiny tube about one inch long and one-half inch in diameter. This tube had a tiny magnifying lens at one end. In the other end one could insert a piece cut from a standard 35mm slide. Lined up properly, this device projected the image on the cut piece of transparency onto the film of the Polaroid camera. The device was small enough to be concealed in the palm of the hand, so it could be used even when the larger paper "gizmo" wasn't around to conceal it.

Nile Root kertoo olleensa mukana yhdessä istunnossa, linkki (8): 

He often displayed the gismo so we could see that it was empty but in his drunken condition he finally slipped up. Serios became careless: as he was waving his arms and yelling, I saw a shiny object reflect from inside the paper gismo that he always held to the camera lens.

Skeptisissä lähteissä siis kerrotaan varmana ja jopa havaittuna tosiasiana, että kaikki ajatusvalokuvat syntyivät huijauksella, gismon avulla. Lisäksi skeptikot kertovat elävästi, miten moraaliton ja epävakaa persoona Ted oli. Lisäksi he kertovat, että kun skeptikkovalokuvaajat paljastivat huijauksen, niin siihen loppui Tedin valokuvausura. Eihän se kuitenkaan siihen loppunut, vaan myöhemmin, kykyjen häviämiseen.

Taikuri Randi suorastaan julkisesti valehteli, että Ted tunnusti hänelle huijanneensa (Eisenbud 1975). Martin Gardner puolestaan kertoi, että Randi on helposti toistanut Tedin temput samoissa olosuhteissa. Todellisuudessa Eisenbud esitti Randille haasteen tulla esittämään temppu samanlaisissa olosuhteissa, mutta Randi ei suostunut siihen.

Muutamat asiat skeptikoilta unohtuvat: että myös muut käsittelivät kameroita ja gismoa Tedin ulottumattomissa, mikä ei estänyt ajatusvalokuvien syntymistä. Ja että samassa istunnossa saatiin monia erilaisia kuvia, mikä olisi edellyttänyt huijauskuvan tiuhaa vaihtamista.

Kuvien aitoudesta

Skeptiset valokuvaajat osoittavat ansiokkaasti videolla linkissä (7) ja artikkelissa Nile Root (2002) linkissä (9), että ajatuskuvien kaltaisia kuvia saadaan aikaan gismolla, jossa on diakuva ja sen riittävän terävään näkymiseen vaadittava linssi. Näin ollen kuvien ulkonäköä ei voida pitää todisteena niiden aitoudesta. On kiinnitettävä huomio kuvausolosuhteisiin ja istunnoissa saatujen peräkkäisten kuvien tyyppeihin ja aiheisiin.

Mahdollisen huijausgismon olisi pitänyt olla riittävän suuri ja tarkasti kameran linssin edessä. Gismo oli aina kokeilijoiden vapaasti tarkastettavissa, vaikka videoiden perusteella se oli aikalailla sivuseikka. Kaikki huomio näytti olevan kiinnittynyt syntyneisiin kuviin. Tedillä olivat paidanhihat täysin tai puoliksi ylös käärittyinä ja harvoin jopa tiukka "apinapuku" päällä, hihansuut ja kaula-aukko tiukasti kiinni.

Kun otetaan huomioon kuvien suuri määrä ja Tedin vahva humalatila lähes kaikissa onnistumistapauksissa, huijausgismo olisi ehdottomasti paljastunut. Kokeilin itsekin menetelmää ja totesin sen hankalaksi.

Periaatteessa on mahdollista, että itse kamerassa olisi ylimääräisiä valonlähteitä ja reikiä. Tähän ei ollut käytännön mahdollisuuksia, koska käytettyjä kameroita oli suuri määrä ja omistajia kehotettiin tutkimaan ne tarkasti ennen kuvauksia ja uudestaan kuvauksien jälkeen. Ted ei toisinaan toteutetussa tiukassa kontrollissa saanut koskea kameroihin muuta kuin kuvaustilanteissa eikä aina silloinkaan.

Eräs mahdollisuus on, että filmien valotus ei tapahtunut kameran näennäisellä laukaisuhetkellä vaan ennen sitä tai sen jälkeen. Tähänkin oli hyvin pienet mahdollisuudet, koska monet henkilöt ostivat filmejä, latasivat ne kameroihin ja kehittivät kuvat. Lähes säännöllinen salamavalon käyttö paljasti laukaisuhetken varsin luotettavasti.

Koostekuvat erosivat toisinaan hyvin selvästi tavallisista saman kuva-alan useampikertaisista valotuksista. Esimerkiksi tumma alue peitti toisinaan alleen vaaleamman alueen, mikä ei onnistu kaksoisvalotuksella. Myöskään paikalla olleiden henkilöiden näkymissuunnat eivät aina vastanneet heidän sijaintiaan kuvaushetkellä. On vaikea kuvitella, miten Ted olisi voinut kuvata vieraan kodin sisustusta ja kokeisiin osallistuvia henkilöitä salaa etukäteen ja ehtiä valmistaa niistä diat kokeita varten.

Toisinaan Ted pystyi pyydettäessä tuottamaan annettua aihetta tai kuvaa selvästi muistuttavan kuvan. Täysosumia ei kuitenkaan saatu kuin yhden kerran, ja silloinkin Ted oli itse ehdottanut

aihetta. Annettu aihe voi olla myös pelkästään antajansa tiedossa, jolloin Ted toisinaan osasi kuvailla sitä sanallisesti aivan oikein.

Hiukan epäilyttävältä tuntuu se, että kuvat olivat useimmiten virheettömiä pienimpiä yksityiskohtia myöten mallikuviin tai todellisuuteen verrattuna. Tähän on ensimmäisenä mieleen tuleva selitys huijaus käyttäen jostakin hankittuja oikeita valokuvia. Joissakin tapauksissa ajatuskuvissa kuitenkin on havaittu todellisia eroja kohteeseen verrattuna tai kuva on ollut vanhemmalta ajalta kun mallikuva. Erot tietenkin vahvistavat kuvien aitoutta.

Ted Seriosin ajatusvalokuvien selittämättömyys riippuu vahvasti Jule Eisenbudin rehellisyydestä ja tarkkuudesta havaitsijana. Mukana oli kuitenkin niin paljon muitakin akateemisia henkilöitä, että Eisenbudin järjestämä huijaus tuntuu mahdottomalta. Hän luettelee kirjassaan 30 akateemista henkilöä, jotka nimikirjoituksellaan vahvistivat mukana olonsa ja kokeiden olleen kunnolla järjestetyt. He kirjoittivat nimiään myös kuvien reunoihin.

Omasta mielestäni Ted Seriosin ajatusvalokuvat ovat erittäin merkittävä ilmiö. On vahinko, että se on jäänyt niin pahasti unohduksiin kuin on tapahtunut.

* * *

Linkkejä

1. Echte Psychokinese? Die "Gedankenfotografie" des Ted Serios | ExoMagazin

https://www.youtube.com/watch?v=rLZC8fXgDBE

2. Lecture by Stephen E. Braude on the Photographs of Ted Serios

https://www.youtube.com/watch?v=V34EjMHzTkg

3. Thoughtography of Ted Serios with Stephen E. Braude

https://www.youtube.com/watch?v=_vFNVpUhiyk

4. The Bindelof Story, Part II

https://siivola.org/monte/papers_grouped/copyrighted/Parapsychology_&_Psi/Bindelof_Story/The_Bindelof_Story_Part_II.htm

5. Jule Eisenbud collection on Ted Serios and thoughtographic photography

http://cdm16629.contentdm.oclc.org/cdm/search/collection/Eisenbud/page/1

6. Discovery Science Ident // Ted Serios

https://www.youtube.com/watch?v=_yN7G_9evJw

7. Psicocinesi: le fotografie paranormali di Ted Serios

https://www.youtube.com/watch?v=Np55AxpwDaE

8. Ted Serios Wikipediassa

https://en.wikipedia.org/wiki/Ted_Serios

9. Nile Root (2002): Mind power or hoax

http://www.niler.com/estitle.html

Kirjallisia lähteitä

Jule Eisenbud (1967): The World of Ted Serios. William Morrow & Company, Inc. 1967.

Jule Eisenbud (1975): On Ted Serios' Alleged "Confession". The Journal of the American Society for Psychical Research, 1975:1.

Jule Eisenbud, J. G. Pratt ja Ian Stevenson (1981): Distortions in the Photographs of Ted Serios. The Journal of the American Society for Psychical Research, 1981:2.

G. M. Rinaldi (1982): Anomalies in the Prints of Ted Serios. The Journal of the American Society for Psychical Research, 1982:1.

Jule Eisenbud ja Ian Stevenson (1982): Reply to Mr. Rinaldi. The Journal of the American Society for Psychical Research, 1982:1.