maanantai 22. helmikuuta 2010

Rosenheimin poltergeist


Alla oleva suppea yhteenveto perustuu Rosenheimin tapauksen ensimmäisiin, alustaviin raportteihin (Bender 1968, Karger & Zicha 1968) ja muutamaan myöhempään yhteenvetoon. Tietoja yhdistelemällä saa melko hyvän yleiskuvan tapahtumista, vaikka paljon tärkeitä yksityiskohtia jääkin puuttumaan. Monien paikalla olleiden allekirjoitetut raportit ja teknisten tutkijoiden lausunnot jäävät puuttumaan, vaikka niitä Benderin artikkelien mukaan kerääntyi suuret määrät tutkimuksen aikana.

Kyseinen, ehkä toistaiseksi parhaiten tutkittu poltergeist-ilmiö esiintyi Baijerissa, Rosenheimin kaupungissa talvella 1967/68. Tapahtumapaikkana oli Adamin lakiasiaintoimisto. Jo kesällä toimistossa huomattiin häiriöitä puhelimien toiminnassa. Usein soivat kaikki toimiston neljä puhelinta yhtä aikaa, vaikka kukaan ei ollut  soittamassa sinne. Puhelut katkeilivat usein ja puhelinlaskut olivat epätavallisen suuret.

Marraskuussa alkoi esiintyä uusia ja voimakkaampia ilmiöitä, muun muassa katossa 2,5 metrin korkeudella olevat loisteputket sammuivat vähän väliä. Tutkittaessa huomattiin, että putket olivat kääntyneet kiinnityksissään 90 astetta. Automaattisulakkeet laukesivat vähän väliä ilman havaittavaa syytä. Kuului kovia paukahduksia eri puolilta toimistoa, ei mistään esineistä tai muista pinnoista vaan ikäänkuin suoraan ilmasta.

Aluksi oletettiin häiriöiden aiheutuvan sähköverkon vioista. Sähkölaitoksen asiantuntija tuli tutkimaan tapausta ja asensi 16.11.1967 piirturin, jolla voitiin mitata huoneiston sähköverkkoa, valinnaisesti joko jännitettä tai kulkevaa kokonaisvirtaa. Asiattoman käsittelyn estämiseksi piirturia käytettiin aluksi pitkän aikaa sinetöitynä, jolloin paperi ja kynä jäivät tavoittamattomiin suojalasin alle. Kun sinetöinti myöhemmin lopetettiin paperin vaihtamisen helpottamiseksi, niin tulostuksessa ei tapahtunut muutoksia, vaan ilmiöt jatkuivat entiseen tapaan.

Sähkölaitoksen toimesta toimiston työntekijöitä pyydettiin merkitsemään kaikki oudot tapahtumat tarkasti muistiin. Myös sähkölaitoksen tarkastajat saivat tehtäväkseen tarkkailla toimiston tapahtumia.

Piirturi toi esiin piikkejä sekä jännitteessä että virran kulutuksessa, ja  toisinaan kynä löi mittausalueen yläreunaan asti. Tuloksissa oli kuitenkin selittämättömiä piirteitä, joita on nähtävissä myös Karger & Zichan raporttiin liitetyissä kuvissa piirturipapereista. Vaikka piirturi näytti piirtoalueen rajana olevaa 50 ampeerin virtaa, niin sulakkeita ei lauennut. Toisaalta taas sulakkeita laukesi ilman vastaavia piikkejä piirturilla. Niin ollen sulakkeiden laukeaminen ja piirturin piikit eivät vastanneet toisiaan, mikä oli hyvin merkillistä.

Eräässä vaiheessa sähkön normaali jakelutie ohitettiin suoralla kaapelikytkennällä muuntajalta toimistoon. Toimenpiteellä ei saatu häiriöitä loppumaan, vaan ne jatkuivat entiseen tapaan. Toimiston johtajan vaatimuksesta sähkö jopa lopuksi tuotettiin toimistoon omalla generaattorilla, mutta sekään ei auttanut.

Kuviin merkityistä kellonajoista on laskettavissa, että piirturinpaperin nopeus oli 1 jako-osa/10 min ja piikit muodostivat useassa tapauksessa yli minuutin kulumista vastaavia silmukoita ja kaaria. Kynä ei rakenteen jäykkyyden vuoksi voinut laitteen vahingoittumatta liikkua merkittävästi paperin kulkusuuntaan, joten silmukat varmuudella johtuivat paperin liikkeestä. Paperin ajoittaiseen nousemiseen irti alustastaan viittaa se, että kynästä tuli pari kertaa repeämiä paperiin. Sinetöidyn piirturin paperiin ei päässyt käsiksi ilman sinetin avaamista, ja ilman sinetöintiäkin paperin liikuttelu jälkien kuvaamalla tavalla olisi ollut erittäin hankalaa.

Myös puhelinlaitokselta tuli tutkija tarkistamaan yhteyksiä. Hän asensi laskurin rekisteröimään kaikki toimiston puhelut. Laskuri rekisteröi toisinaan puheluita todistajan nähden, vaikka kukaan ei ollut puhelimessa. Eräässä vaiheessa käytössä oli vain yksi puhelin valvonnan helpottamiseksi. Vaikka puhelinten numerolevyt lukittiin, niin puheluita edelleen rekisteröityi.

Puhelinlaitoksen tutkija päätyi siihen tulokseen, että linjat toimivat oikein, mutta puhelut toimistosta soitettiin selittämättömällä tavalla. Tällöin ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin mekaaninen voimavaikutus puhelimiin. Niiden tiettyjä jousia piti painaa sopivassa järjestyksessä numeron valitsemiseksi. Esimerkiksi Neiti Ajalle oli pahimmillaan soitettu 32 kertaa 10 minuutin aikana numeroon 0119 ja toisinaan 4-5 soittoa minuutissa, kaiken kaikkiaan satoja soittoja. Soittojen takana täytyi ilmeisesti olla jonkinlaisen älyn, joka osasi antaa mekaanisia impulsseja toistuvasti samalle numerolle.

Maanantaina 20.11.1967 kovan paukahduksen jälkeen johtajan huoneen katosta putosi loisteputki lattialle ja särkyi. Koska putoavia loisteputkia pidettiin liian vaarallisina, ne kaikki vaihdettiin hehkulamppuvalaisimiin tapauksen jälkeen. Hehkulamppuja poksahteli rikki ja toisinaan särkyivät myös lasiset lampunvarjostimet. Katosta  riippuvat valaisimet heiluivat usein, toisinaan jopa niin rajusti että kolahtivat kattoon. Heiluvan valaisimen viereen katosta ripustettu muoviheiluri ei liikkunut. Kopiokoneen kehitysliuosta vuoti useita kertoja selittämättömästi lattialle.

Toimiston johtaja teki hävityksen takia rikosilmoituksen "tuntemattomasta", jonka jälkeen myös poliiseja tuli paikalle tutkimaan tilannetta. Ilmiöitä esiintyi vain työaikana, joten joku toimiston väestä oli todennäköinen syyllinen. Pian keksittiin, että ilmiöitä tapahtui vain silloin, kun 19-vuotias Annemarie Schneider oli paikalla. Lamput poksahtelivat hänen läheisyydessään niin, että hän usein sai sirpaleita päälleen.

Eräs toimiston omistajista päivitteli tapahtuvia häiriöitä ja tuli tokaisseeksi: "Nyt enää vai puuttuu, että kuvat seinällä liikkuvat"!   Ja todella, pian ne alkoivatkin liikkua. Taulut ja kalenterit heilahtelivat kiinnityksissään, pyörähtelivät kiinnityskoukkunsa ympäri ja toisinaan putosivat. Taulut liikkuivat yleensä silloin, kun kukaan ei sattunut katsomaan sinne päin. Muutamat henkilöt kuitenkin pääsivät näkemään joitakin heilahduksia, jotka tapahtuivat nopeana liikkeenä. He vakuuttivat nähneensä kaiken niin hyvin, että kukaan paikalla ollut ei voinut aiheuttaa liikkeitä normaalilla tavalla.

Parapsykologian professori Hans Bender tuli paikalle 1.12.1967 ja toi mukanaan kaksi avustajaa. Sähkölaitteiden selittämättömiksi jääneiden häiriöiden vuoksi hän kutsui lisäksi paikalle fyysikkoja, jotka mittasivat sähköverkkoa ja konttoritilojen ilmiöitä nelikanavaisella muistioskilloskoopilla. Sillä mitattiin verkon jännitettä, sähkökentän muutoksia, magneettikenttiä ja ilmaääniä mikrofonin avulla. Nopeasti täyttyvän muistin takia oskilloskooppi ei tallentanut koko aikaa, vaan tallennus laukaistiin käyntiin pienistä muutoksista mitattavilla kanavilla.

Oskilloskooppi ei vahvistanut piirturinkäyrien piikkejä eikä mittauksissa löytynyt mitään ympäristösyytä niille. Kaikista piirturia koskevista tuloksista voidaan varmuudella päätellä, että piirturinkäyrien selittämättömät piikit eivät aiheutuneet sähköverkosta tulleista häiriöistä, vaan mekaanisesta voimavaikutuksesta piirturiin. Mekaaniseen vaikutukseen viittaa myös se, että särkyneissä hehkulampuissa oli hehkulanka toisinaan ehjänä. Fyysikot totesivat kokeellisesti, että piirturin tärähtelyt, verkkojännitteen vaihtelut tai kontaktihäiriöt eivät olisi voineet saada piikkejä aikaan.

Parapsykologian tutkijat yrittivät kuvata videolle toimiston ilmiöitä. He saivatkin tallennetuksi valaisinten heilumista ja paukahdusääniä, mutta taulujen liikkeen videoiminen ei onnistunut. Sensijaan henkilökunta onnistui videoimaan yhden 120 (tai ensimmäisen raportin mukaan 320) asteen pyörähdyksen. 320 astetta on luultavasti erehdys, koska luku esiintyy lähellä tekstin toisessa kohdassa.

Monissa tilanteissa huomattiin, että ilmiöt välttelivät suoraan havaituksi tulemista. Lähes aina ne tapahtuivat sellaisessa paikassa, jota kukaan ei tullut tuolloin katsoneeksi, ja huomion kohteina olevissa paikoissa ei yleensä tapahtunut mitään. Esimerkiksi tutkija Elmar Gruber (1981) kertoo  kokemuksestaan, kun usein liikkuneeseen tauluun kohdistettiin videokamera. Kameran pyöriessä taulu ei liikahtanutkaan, mutta se heilahti heti, kun kasetin nauha tuli loppuun ja nauhoitus pysähtyi.

Kun häiriöiden aiheuttajaksi todettiin Annemarie, niin vahinkojen vähentämiseksi hänelle myönnettiin lomaa. Kuitenkin hän halusi käydä työpaikallaan joululoman jälkeen. Näiden käyntien aikana alkoi taas tapahtua ja entistäkin voimallisemmin. Fysiikan professori näki, miten pöytälaatikoita työntyi itsekseen ulos paikoiltaan. Kaksi kertaa siirtyi 3,5 sentnerin eli noin 175 kg painoinen asiakirjakaappi noin 30 cm ulos seinästä. Tauluja putoili ja hehkulamppuja särkyi entistä tiuhempaan tahtiin.

Annemarie ja häntä vastapäätä istuva toimiston työntekijä valittivat toisinaan tuntevansa kovaa puristusta jommallakummalla korvallaan ja kohta tuli iholla näkyviin korvasta kaulaan asti ulottuva vahvasti punottava alue. Annemarielle tehtiin sekä psykologisia että parapsykologisia kokeita. Telepatakokeissa saatiin positiivisia tuloksia, mutta psykokinesiakokeet tuottivat nollatuloksen.

Kun Annemarie siirtyi toisen työnantajan toimistoon, niin ilmiöt Adamin toimistossa loppuivat. Bender (1968) kertoo, että ne jatkuivat vielä hetken heikkoina hänen kotonaan ja todennäköisesti myös uudessa toimistossa. Ainakin 40 paikalla ollutta henkilöä havaitsi Rosenheimin ilmiöitä, mukana parapsykologian tutkijoita, teknikoita, poliiseja, lääkäreitä, psykiatreja, fyysikoita, psykologeja, toimiston henkilökuntaa, asiakkaita ja muita.

Bender (1973) kertoo, että paikalla kävi myös skeptinen taikuri Allan, joka huomasi tutkimuksissa käytetyn muoviheilurin nailonisen ripustuslangan riippumassa katosta. Niinpä kirjassa Allan, Schiff und Kramer: "Falsche Geister – echte Schwindler" todettiin koko tapaus huijaukseksi. Melko rohkea väite tapauksen kokonaisuuden huomioon ottaen. Olisipa ollut ihme, ellei keskushenkilöä ja muuta henkilökuntaa olisi tarkkailtu tiukasti havaintojen ja tutkimusten aikana, jopa rikospoliisin toimesta.

Toimiston omistaja haastoi kirjan kustantajan oikeuteen, koska hän itse ja hänen henkilökuntansa tulivat kirjassa syytetyiksi vilpistä. Todistusten perusteella oikeus totesi henkilökunnan syyttömäksi ja kielsi kirjan jatkolevityksen. Oikeudenkäynti vahvisti tutkimuksissa saatua tietoa, kun sen tuloksena todettiin, ettei ketään saatu kiinni ilmiöiden vilpillisestä aiheuttamisesta.

Tapauksen yhteydessä ilmenivät monissa muissakin poltergeist-tapauksissa esiin tulleet seikat:
1. Ilmiöt tapahtuivat vain keskushenkilön ollessa paikalla.
2. Ilmiöitä tapahtui eniten aivan keskushenkilön läheisyydessä ja ne harvenivat etäisyyden kasvaessa.
3. Ilmiöt välttelivät suoraa havaitsemista tapahtumahetkellä, mutta välttely ei ollut täydellistä.
4. Tapahtumista oli pääteltävissä, että niiden takana oli jonkinlainen äly.
5. Keskushenkilöllä oli "psyykkisiä jännitteitä".

- - -
Olen keskustellut Rosenheimin tapauksesta sekä Skepsis ry:n että JREF:n foorumeilla. Kummassakin minulle kerrottiin, että siellä oli joku taitava huijari, joka sai kaikki ilmiöt aikaan tempuillaan. Esimerkiksi kävi salaa tönäisemässä piirturia jne., vaikka pelkkä tönäisy ei todellisuudessa olisi saanut aikaan piirturikäyrän silmukoita. Myös kerrottiin, että en ollut esittänyt ainuttakaan todistetta psi-ilmiöiden puolesta, vaan kaikki oli vain pelkkää anekdoottia.


Lähteet (aikajärjestyksessä prosessin selkeyttämiseksi):

Hans Bender (1968): Der Rosenheimer Spuk – Ein Fall spontaner Psykokinese. (Ein vorläufiger Bericht). Zeitschrift für Parapsychologie und Grenzgebiete der Psychologie Vol. 11 s.104-112.

F. Karger und G. Zicha (1968): Physikalische Untersuchung des Spukfalles in Rosenheim. Zeitschrift für Parapsychologie und Grenzgebiete der Psychologie Vol. 11 s.113-131.

Hans Bender (1971): Unser sechster Sinn. Deutsche Verlags-Anstalt, Stuttgart.

Hans Bender (1973): Verborgene Wirklichkeit. Walter-Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau.

Alan Gauld and A.D.Cornell (1979): Poltergeists. Routledge & Kegan Paul, London, Boston and Henley.

Elmar R. Gruber (1981): On the Track of the Poltergeist. ASPR Newsletter Vol. VII,  Number 1, January 1981.


Rosenheim-videoita (2010):

Saksa, geistervideohund:
http://www.youtube.com/watch?v=xTtjN6E2BtA

Saksa, Bierman:
http://www.youtube.com/watch?v=p1LjrnsH144

Espanja, El caso Rosenheim:
http://www.youtube.com/watch?v=lon3ZC1PpBw

Espanja, El caso Rosenheim - Cuarto Milenio - Iker Jimenez (1_2).mp4
http://www.youtube.com/watch?v=ylbsdOXvm20

Espanja, El caso Rosenheim - Cuarto Milenio - Iker Jimenez (2_2).mp4
http://www.youtube.com/watch?v=yJmrK9VESu0

perjantai 19. helmikuuta 2010

Project Alpha

Skeptisissä lähteissä usein toistettu väite on se, että tieteen edustajia on erittäin helppo huijata, jopa helpompi kuin tavallisia tallaajia. Yhtenä vakioperusteena tälle väitteelle on "Project Alpha", taikuri Randin vuosina 1979-83 toteuttama huijaus, jossa kaksi hänen apulaisinaan toiminutta nuorta amatööritaikuria pääsi Washingtonin Yliopiston McDonnell laboratorion koehenkilöiksi. Randin mukaan Alpha oli jymymenestys, kun nuorukaiset Steve Shaw ja Michael Edwards huijasivat mielin määrin fysiikan professori Peter R. Phillipsiä ja pian mukaan tullutta psykologian tohtorintutkintoa lopettelevaa Mark Shaferia.

Randin (1983a) kertomus on karua luettavaa. Nuorukaiset taivuttivat koekappaleita salaa pöydän alla, puhalsivat kärjen varaan ripustetun paperin pyörimään haluamaansa suuntaan kuvun alle järjestämästään pienestä raosta, vaihtoivat koekappaleiden merkintöjä, murtautuivat yöllä laboratorioon tehden siellä "ihmeitä", taivuttivat neljä paperiniittiä auki ja katsoivat kirjekuoressa olevat kuvat ja taivuttivat niitit takaisin paikoilleen, "polttivat" sulakkeita "ennen aikojaan" vaihtamalla ehjän sulakkeen paikalle jo valmiiksi palaneen, jne. Kaikki tämä ilman, että kokeiden valvojat olisivat huomanneet vilppiä. He olivat pitkään vakuuttuneita siitä, että nuorukaisilla oli aitoja kykyjä.

Randi lähetti tutkijoille alkuvaiheessa 11 kohdan ohjeen, jota noudattamalla he olisivat voineet vaikeuttaa vilpillistä toimintaa. Lisäksi Randi tarjoutui tulemaan paikalle valvomaan kokeita omalla kustannuksellaan. Tutkijat eivät toteuttaneet Randin valvontakeinoja eivätkä myöskään ottaneet vastaan hänen valvonta-apuaan. Nuorukaiset käyttäytyivät kokeissa Gellerin tapaan ja saivat koko ajan sekaannusta aikaan. Ellei muu auttanut, he teeskentelivät raivonpuuskia ja saivat helpotettua kontrollia. – Tällainen kerrottu tutkijoiden hyväuskoisuus ja tyhmyys herätti kiinnostukseni, että mitähän siellä todella tapahtui. Vastapuolen kuuleminen varmasti toisi selvyyttä asiaan.

Skeptinen näkemys Alphasta on luettavissa suomeksi Skepsis ry:n sivulla osoitteessa http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/projekti_alfa.html.

Thalbourne (1995) on julkaissut artikkelin Alphan historiasta, mutta jutussa on mielestäni liiaksi selittelyn makua. Tälle on aika hyvä selitys, sillä hän oli itse mukana tutkimuksessa aivan sen lopussa, Onneksi George P. Hansen on julkaissut sivuillaan oikean helmen, eli todellisen skeptikon, Marcello Truzzin muuten vaikeasti hankittavan artikkelin vuodelta 1987. Truzzilla oli skeptikkona paljon sisäpiiritietoa Alphasta sen alkuvaiheista lähtien. Hän kommentoi Alphaa ja erittelee sitä koskevia näkökohtia suorastaan piinallisen monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti.

No, mitäs siellä sitten todellisuudessa tapahtui? Laboratorion tutkijat olivat todellakin hyväuskoisia ja tulivat perusteellisesti huijatuiksi. Randin kutsumatta jättäminen paikalle oli varsin luonnollista, koska hänellä oli jo silloin melkoinen maine parapsykologian säälimättömänä runttaajana. Mutta tutkijat olivat kyllä jonkin verran kirjeenvaihdossa yksityiskohdista Randin kanssa, vaikka jättivätkin vastaamatta muutamaan Randin kirjeeseen.

Parapsykologia tieteenä, jolla on oma tiedeyhteisönsä, ei kuitenkaan nielaissut huijausta aitoina tuloksina. Kun Alphan tutkijat pääsivät esittelemään alustavaa raporttiaan, videoitaan ja käsityksiään Parapsychological Associationin kokouksessa elokuussa vuonna 1981, he saivat hyvin kriittisen vastaanoton. Todettiin, että aineistossa ei ollut sellaisia tuloksia, joille tavallinen selitys ei olisi ollut mahdollinen. Tutkijat joutuivat lisäämään raporttiinsa kokousjulkaisussa lieventäviä määritteitä kuten "mahdollinen", "oletettu" ja "näennäinen". Randi oli laskenut liikkeelle huhun huijauksesta niin, että tällainen mahdollisuus tuli esille jo kokousväen keskusteluissa. Sitä kuitenkin pidettiin yleisesti vain huhuna, joka tuskin piti paikkansa.

Tutkimuksen alussa tutkijat olivat niin innokkaita saamaan tuloksia, että he olivat sallineet valvonnan löysyyden kokeissaan. PA:n kokouksen jälkeen he kiristivät valvontaa, jolloin onnistuneita tuloksia ei enää saatu. He sallivat löysemmän valvonnan istuntojen  alussa "lämmittelyksi", mutta muodollisissa ratkaisevissa kokeissa löysyyttä ei sallittu eikä kunnon tuloksia myöskään saatu. Alphan onnistuneista koetuloksista ei koskaan julkaistu ainoatakaan vertaisarvioitua tieteellistä artikkelia parapsykologian julkaisuissa. Randi julkisti Project Alphan lehdistötilaisuudessa tammikuussa 1983, jolloin jo siihen asti nikotellut tutkimus loppui kokonaan.

Randi tietenkin hyödynsi jossain määrin onnistuneen projektinsa julkisuudessa täysimääräisesti – maalaillen, liioitellen ja osittain virheellisiä tietoja antaen. Kun tarkastelee hakutuloksia Alphasta, niin lähes kaikki vakavasti otettavat artikkelit toistavat skeptisiä näkemyksiä. Ei kerrota, että oli paljon parapsykologian tutkijoita, jotka osasivat varoa eivätkä pitäneet Alphan tuloksia selittämättöminä missään vaiheessa. Randin kakkosraportissa (1983b) tosin kerrotaan kahdesta lievealueen parapsykologista, jotka valitettavasti olivat aidosti todella toivottomia herkkäuskoisuudessaan.

Mitä sanookaan rehellinen ja aidoksi mainostamani skeptikko Truzzi kommenteissaan? Kuultuaan Alphasta taikurituttaviltaan sen alkuvaiheissa hän keskusteli siitä Randin kanssa. Aluksi Randi kielsi mitään sellaista olevan olemassa, mutta joutui pian myöntämään asian todisteiden edessä. Truzzi sanoi epäilevänsä, että Randi Alphan julkistaessaan liioittelee ja pyrkii tekemään erotuksetta kaikki parapsykologit naurunalaisiksi. Randi lupasi, että hän tekee julkistuksen vastuullisesti, mutta niinhän se ei kuitenkaan mennyt.

Truzzi antaa Randille kiitosta hänen taitavuudestaan taikurina ja vilpillisten psyykikkojen temppujen paljastajana. Hän ei syytä Randia epäeettisyydestä, koska se olisi ollut turhaa showmiehen kyseessä ollen. Sensijaan hän syyttää tieteen edustajia ja tiedelehtien toimittajia, jotka kritiikittä menivät mukaan ja hyväksyivät tieteen mustamaalaamisen hatarin perustein. Mutta olihan se tietenkin herkullinen juttu.

Herkullisuudesta puheen ollen Truzzi kertoo, miten Randi itse joutui käärmeissään olevien parapsykologien huijaamaksi. Dennis Stillings järjesti keksityn kokousmuistion Archaeus-projektin nimissä Alphan nuorille taikureille, arvaten heidän pikaisesti raportoivan siitä Randille. Muistiossa kerrottiin, että Archaeus-projekti oli saanut 217 000 dollarin lahjoituksen PK-tutkimukseen ja opetukseen. Tuloksena oli, että Randi pian julkisti myöntäneensä seuraavan "Uri-palkintonsa" Medtronics Corporationille heidän 250 000 dollarin lahjoituksestaan huuhaa-tutkimuksiin.

Huijausmuistiossa ei ollut mainittu lahjoittajaa, joten Randi oli keksinyt yhtiön ihan itse. Lisäksi summa oli hiukan kasvanut. Randi ei koskaan julkistanut palkinnon peruutusta, vaan se vain vaiettiin. Hän joutui lähettämään anteeksipyynnön yhtiölle, jota oli aiheettomasti syyttänyt.

Skeptikkojen ja parapsykologien kirjoittamissa lähteissä on merkittäviä eroja monissa yksityiskohdissa. Randi esimerkiksi kertoo, että Alphan tutkijat valitsivat hänen huijarinsa noin 500 hakijan joukosta, kun Thalbourne puolestaan puhuu noin tusinasta hakijasta. Lisää eroja löytyy jo niistäkin lähteistä, jotka olen antanut lopussa. Joku voi olla sitä mieltä, että tieteeseen perustuvissa skeptisissä lähteissä tiedot tietenkin ovat luotettavampia. Minä olen toista mieltä sillä perusteella, että parapsykologeilla ei ole varaa valehdella kritiikin pelon vuoksi, mutta skeptikkojen antamat tiedot yleensä hyväksytään sellaisinaan ilman vähäisintäkään kritiikkiä.

Monissa New Age -lähteissä on paheksuttu Project Alphaa ja siitä annetut tiedot voivat puolestaan olla mitä hyvänsä. Näitä lähteitä ei tietenkään pitäisi sekoittaa parapsykologian tutkijoiden tuottamiin.

Lähteitä:

James Randi (1983a): "The Project Alpha Experiment: Part 1. The First Two Years," The Skeptical Inquirer, Summer, pp. 24-33. (http://www.banachek.org/nonflash/index.htm -  valinta "Project Alpha")

James Randi (1983b): "The Project Alpha Experiment Part 2. Beyond the Laboratory", The Skeptical Inquirer, Fall, pp.36-45.

Michael A. Thalbourne (1995): "Science Versus Showmanship: A History of the Randi Hoax". The Journal of the American Society for Psychical Research, Vol 89, October. (http://www.aiprinc.org/para-c05_Thalbourne_1995.pdf)

Marcello Truzzi (1987): Reflections on "Project Alpha": Sientific Experiment or Conjuror's Illusion?. Zetetic Scholar, No 12-13, s. 73-98.  (http://www.tricksterbook.com/truzzi/ZS-Issues-PDFs/ZeteticScholarNos12-13.pdf)

perjantai 5. helmikuuta 2010

Lusikantaivutus vuonna 2006


Kuvassa on kyseenä oleva lusikka, joka on katkennut S-mutkan keskivaiheilta.



Taivutustapahtuma

Tämän tapauksen on kertonut vuoden 2009 lopulla henkilö, joka haluaa pysyä tuntemattomana. Nimitän häntä jatkossa Matiksi, mikä on keksitty nimi. Huhtikuussa 2006 oli kolmen hengen seurue viettämässä iltaa vuokraamassaan mökissä. Matti kertoo tarinansa ensi versiossa näin:

Hauska esimerkki skeptikko tutustani on se kun olimme vuokranneet mökin erään kilpailutapahtuman johdosta ja ilta kului seurustellen normaaliin suomalaiseen mitään sanomattomaan tapaan, no ilta kävi ilmeisesti tylsäksi, kun tämä skeptikko halusi todistaa ettei lusikan väännössä ole mitään ihmeellistä, hän oli opetellut taidon netistä joltain skeptikkosivulta, huom ei mitään ihmeellistä jos sen osaa!, mielenkiintoinen näkemys skeptikolta.

Hän otti mökin siististä kalustosta yhden ruokalusikan, joita oli kuusi. Sitten hän alkoi sivellä lusikkaa ja sehän näytti taipuvan, kunnes se kuumeni niin että teki pienen palovamman sormiin, hän pudotti lusikan joka oli sulanut poikki ja oli s- vinkkelillä. Pöydän ääressä oli minä ja eräs henkilö joka ei uskonut tapahtumaan vaikka näki sen, eli yleisöä oli tosi vähän noinkin suureen suoritukseen, energia tuohon tulee ihmisestä tai ihminen on välittäjä.

Hassuinta tapauksessa oli se että tämä skeptikko keräs lusikan puolikkaat ja heitti ne palavaan takkaan, josta ne välittömästi keräsin talteen hiukan mustuneina.

Tämä skeptikko väitti koko tapausta huijaukseksi sen jälkeen kun olin sanonut hänelle että siinä sulle esimerkki yliluonnollisesta. Hän ei ole taikuri eikä osaa huijata muuta kuin sanoilla. Täysskeptikkoa ei käännä mikään, sen takia en niiden kanssa juuri enään väittele, se on vain energian hukkaa.

Kyselin täsmennyksiä taivutustapahtumaan, ja päädyimme seuraavaan tapahtumien kulkuun:  Skeptikko astui pöydän ääressä istuvien Matin ja toisen henkilön eteen noin kahden metrin etäisyydelle ja piti lusikkaa vaakasuorassa suunnilleen sen ohuimmasta kohdasta oikean  kätensä peukalon ja etusormen välissä siten, että se näkyi katsojille sivusuunnasta. Hän alkoi heiluttaa lusikkaa lyhyttä liikettä ja hidasta tahtia ylös ja alas, kunnes se näytti taipuvan, ja 1-4 minuutin kuluttua hän heitti sen lattialle. Lusikan huomattiin olevan S-mutkalla ja kahtena palana, katkenneena ohuimmasta kohdasta, joka oli mutkan keskivaiheilla.

Matti itse kertoo taivutuksesta ja sen jälkeisistä tapahtumista lisää seuraavasti:

Lusikka oli ohuimmasta kohdasta kahden sormen välissä ja kokoajan näkyvissä, sulaminen tapahtui nopeasti, koska hän huomasi pienet palovammat sormissa vasta kun osat oli pudonneet lattialle. Muistini mukaan laittoi sormet suuhun ja puhalteli niitä, ym. Vammat oli niin pieniä, ettei muistaakseni vaatinut ihmeempää hoitoa.

Osat ei tuntuneet kuumilta kun niitä tutkittiin, en tutkinut ensimmäisenä, muttei kukaan maininnut kuumuudesta.

Lusikka oli tosiaan s:llä, jo sen taivutus olisi vaatinut hyvät sormivoimat, ei olisi onnistunut millään, seurasin tapausta mielenkiinnolla koko ajan, mainitsemasi huijaus ei tässä tapauksessa ole mahdollinen.

Huomiota lusikasta ja vertailukokeista
Matti lähetti pian yhteydenottoni jälkeen lusikan kappaleet minulle. Ruokalusikka on Hackmanin Savonia-sarjaa ja valmistettu austeniittisesta 18/10-tyyppisestä ruostumattomasta teräksestä. Ensi tarkistuksella en huomannut kappaleissa mitään epätavallista. Kuumentuminen jossakin vaiheessa ilmenee vaihtelevan vahvana ruskehtavana päästövärinä pinnassa. Värierot ilmaisevat, että viimeisessä kuumennuksessa kappaleet ovat olleet erillään toisistaan. Murtopinnat ovat hyvin epätasaiset ja niiden vieressä on repeämiä ja tyssäytymisestä aiheutuneita kasaumia.

Ostin muutaman samanlaisen lusikan vertailukokeita varten. Ensimmäisen taivuttelin poikki käsissä sellaisenaan. Taivutin sitä edestakaisin siten, että pesä ja varsi olivat aina ääriasennossaan noin 90 asteen kulmassa toisiinsa nähden. Katkeamiseen tarvittiin 29 edestakaista taivutusta. Muokkauslujittuminen oli hyvin voimakasta, joten taivekohta pyrki laajenemaan varren ohuimmasta kohdasta yhä kauemmas kumpaankin suuntaan. 19 taivutuksen jälkeen en enää pystynyt taivuttamaan lusikkaa paljain käsin, vaan tein sen työkäsineillä ja melkoisesti ponnistellen. Lopputuloksena oli syvä S:n muoto jakautuneena noin 4 cm alueelle, ja murtuminen tapahtui keskialueen toisessa reunassa. Lusikan varressa oli valmistusvikaa yhdessä kulmassa, mikä aiheutti kulmaan ennenaikaisia repeämiä ja myös katkeamisen ennen aikojaan.

Tuon kokeen perusteella voidaan varmuudella todeta, että Matin lusikkaa ei ollut katkaistu samalla tavalla, koska siinä taipuminen oli tapahtunut lyhyemmällä alueella. Voimalla taivutus ei myöskään olisi onnistunut kuvatulla tavalla niissä olosuhteissa, sillä niin työlästä tuollaisen lusikan katkaiseminen on.

Seuraavan kokeen tein kuumentaen lusikkaa reilulla kynttilän liekillä alhaaltapäin suunnilleen ohuimmasta kohdasta, varsi viilapenkissä kiinni ja pesän kuoppapuoli ylöspäin. Taivutus pesästä paljain käsin onnistui melko helposti, kärkeä toisinaan vähän vedellä jäähdyttäen. Vesi sihisi pesän tyvellä, joten kuumin kohta oli arviolta 250 C-asteen lämpötilassa. Edestakaisen taivuttamisen taivutuskulma vaihteli 20-30 asteeseen. Muokkauslujittuminen oli vähäistä eikä taivekohta pyrkinyt leviämään kuin noin 2 cm alueelle. Lusikkaan muodostui taas S-mutka, mutta se oli suorempi kuin kylmätaivutuksessa, kaaret vain noin 90 astetta. Lusikka katkesi noin 470 edestakaisen taivutuskerran jälkeen.

Matin lusikan murtopinta on olennaisesti rosoisempi kuin minun katkaisemieni kahden lusikan. Myöskin murtopinnan viereiset repeämät ovat erilaiset. Matin lusikka näyttää kärsineen rajummasta taivutuksesta, jonka toteuttamistapa jää arvoitukseksi.

Austeniittisen teräksen kylmämuokkauksessa muokkauslujittuminen aiheutuu pääasiassa niinsanotusta työstökarkenemisesta eli siitä, että epätasapainossa oleva austeniitti leikkautuu martensiitiksi. Koska austeniitti ei ole kovinkaan magneettinen mutta martensiitti on, niin muokkauksen tapahtumia voi seurata kokeilemalla magneetin vetovoimaa lusikan eri kohtiin. Lusikan valmistuksen yhteydessä vain sen pesä on reilusti muokkautunut, joten se vetää magneettia puoleensa melko vahvasti, mutta ei läheskään niin vahvasti kuin ferriittinen teräs. Varsi on koko matkaltaan vain hyvin heikosti magneettinen. Kuumennettuna taivutettaessa austeniitti on lähempänä tasapainoa, joten se muokattaessa työstökarkenee vähemmän kuin kylmänä.

Matin lusikan ja vertailukokeitteni lusikoiden magneettiset ominaisuudet ovat mielenkiintoiset. Kylmätaivutettu lusikka on katkeamiskohdan ympäristössä pesääkin paljon magneettisempi. Kuumataivutettu lusikka on sensijaan hyvin vähän magneettinen, ja Matin lusikan magneettisuus sijoittuu näiden välille. Jälkikäteen kynttilällä kuumentaminen ei vähentänyt kylmätaivutetun lusikan magneettisuutta kovinkaan selvästi, vaikka siihen tuli heikko ruskea päästöväri. Voidaan olettaa, että Matin lusikan magneettisuus ei ole ehtinyt kovin paljon vähetä takkatulessa. Magneettisuudesta päätellen Matin lusikka on siis taivutettu kuumana, mutta kylmempänä kuin kynttiläkuumennuksessani. Niin ei kuitenkaan ole voinut tapahtua, koska taipumisalue rajoittuu vähän lyhyemmälle alueelle kuin kynttiläkuumennuksen tapauksessa.

Loppuyhteenveto

1. Matin lusikan katkaiseminen kuvatulla tavalla nopeasti ja koko ajan näkyvissä on sula mahdottomuus.

2. Lusikassa on magneettisuuden määrässä ja muokkauslujittumisessa sellaisia ristiriitoja, että niitä on vaikea selittää. Myös murtopinta ja sen viereiset muokkautumat eroavat vertailukokeiden lusikoista. Kappaleita tuskin kannattaa lähteä tässä vaiheessa pilkkomaan mikrorakenteen tutkimiseksi.  En keksi, mitä lisäarvoa siitä mahdollisesti voisi saada, kun magneettisuus on niin selvä ja varma indikaattori.

3. Erikoistoimenpitein voimalla taivuttaen Matin lusikka olisi tietenkin voitu saada aikaan, mutta se olisi vaatinut melkoisesti vaivaa ja jonkin verran metalliopin perustietoja. Ja mitä tarkoitusta varten kyseiset hienosäätötoimenpiteet olisi tehty?

4. Taivutustapahtuman oikea kuvaaminen on aivan ratkaisevassa asemassa, mutta valitettavasti sitä ei tällä kertaa voida varmistaa nykyistä paremmin. Tällaisessa tapauksessa ei pitäisi olla vain yhden kertojan varassa, vaan kaikki mukana olleet olisi haastateltava erikseen ilman muiden paikalla oloa. Olisi myös ollut hienoa, jos tapauksesta olisi ollut käytettävissä tuoreeltaan tehdyt muistiinpanot. Kertojasta on olemassa niin paljon taustatietoa, että henkilökohtaisesti pidän häntä varmuudella rehellisenä. Tapauksen pääpiirteet ovat niin selvät, että ne on ollut helppo hahmottaa oikein yllättävyydestään huolimatta.

Tämä tapaus on esimerkki siitä, miten metalliopillisin, erittäin luotettavin havainnoin voidaan tukea taivutustapahtuman selittämättömyyttä.