Miten kehitytään skeptikoksi?

Kukaan ei ole skeptikko syntyessään, vaan skeptikoksi kehitytään erilaisten elämänvaiheiden seurauksena. En tässä määrittele skeptikkoa hänen ominaisuuksiensa perusteella, vaan tyydyn siihen, että kyseinen henkilö nimittää itseään skeptikoksi. Toisaalla täällä hahmottelen, millaisen kehityksen seurauksena lapsesta on joskus tullut näkijä. Tasapuolisuuden vuoksi ajattelin hahmotella kehityksen, jonka seurauksena lapsesta on kehittynyt skeptikko.

Itselläni on ollut samanlaiset lähtökohdat kuin lukemattomilla skeptikoilla. Mutta miksi tiemme ovat kuitenkin johtaneet niin erilaisiin maailmankuviin? Oma kehitystarinani on tässä blogissa otsikolla 'Mitä itse uskon?'.

Olen kerännyt lähes kaiken tämän jutun aineiston mainioiden Skeptikko-lehtien (Linkki 1) laajasta artikkelisarjasta "Minä, skeptikko". Oli kiinnostavaa tutustua monen pitkältä ajalta tuntemani skeptikon vaiheisiin, hänen itsensä kertomana.

Löysin ja luin kaikkiaan 35 skeptikon tarinat. Näistä 19 kuvaa skeptikoksi kehittymistä riittävän pitkällä ajalla.

Maailmankuvan ensiaskeleet

Lapsi on syntymänsä jälkeen vuosikausia vanhempiensa hallitsevan vaikutuksen alainen. Skeptikkojen vanhemmat näyttivät muodostavan tavallisen kirjon, jossa kuitenkin uskoakseni on keskimääräistä enemmän akateemisesti koulutettuja.

Lapset ovat uteliaita, ja niinpä monet tulevat skeptikotkin olivat kiinnostuneita ympäristöstään. He tutustuivat myös rajatiedon kirjallisuuteen ja jotkut jopa 'hurahtivat' siihen. Toiset taas saivat vanhemmiltaan kriittistä kasvatusta, jolloin tarvetta myöhempään asennemuutokseen ei ollut. Joitakin lainauksia tältä kehityskaudelta:

Ufot ja parapsykologia ovat olleet minulle lähinnä kavereiden kertomia juttuja ja kummitustarinoita. Uskoni niihin oli samanlaista kuin uskominen siihen, että ulkona väijyy dinosaurus, eli lapsen leikkiä ja mielikuvitusta. En siis ole koskaan ollut kovin kiinnostunut uskonnoista, ufoista tai parapsykologiasta.

Kasvoin lapsuudessani vahvojen ideologioiden vaikutuspiirissä. Kummatkin isoäitini olivat uskonnollisia. Kiinnostuin jo hyvin nuorena uskonnosta, koska se toi minulle eräänlaista turvaa ja jatkuvuutta. Kotona asuva enoni oli puolestaan kiinnostunut parapsykologiasta. Hän luki Ultra-lehteä ja muuta rajatiedon kirjallisuutta, jonka käsitteistöön minäkin innokkaana lukijana samalla tutustuin

Varhaispuberteetissa uskoin ufoihin ja pidin koulussa aiheesta esitelmänkin – vieläkin hävettää.

Koulussa puhuttiin asiallisten asioiden lomassa myös Jumalasta ja Jeesuksesta, ja minä ostin koko paketin. (…) Ufot ja paranormaalit ilmiöt kiinnostivat minua niin, että hain tietoa Erich von Dänikenin kirjoista.

Sitten neuvostoliittolaiset ”Salaisuus selviää” -kirjat ja sveitsiläisen Erich von Dänikenin teokset tarjosivat jumalaa uskottavamman vaihtoehdon: tuolla jossakin on meitä korkeamman älyn edustajia, jotka UFO:istaan tarkkailevat elämäämme.

OLIN NUORENA KIINNOSTUNUT parapsykologiasta, okkultismista ja muustakin rajatiedosta ja luin kaiken käsiini saamani alan kirjallisuuden.

Arno Kotron artikkeli on mielestäni perusteellisin kehityskertomus lukemistani ja kaikin puolin ansiokas, linkki (2). Siitäkin muutama lainaus tältä kehitysjaksolta:

Olen 10-vuotias ja katson veret seisauttavia kuvia Valittujen Palojen julkaisemasta kirjasta 'Uskomatonta mutta totta' (1977).

'Uskomatonta mutta totta' tempaisi pienen pojan kertaheitolla parapsykologian pariin.

Minulle, kymmenenvuotiaalle pojalle, asia sen sijaan oli selvä. Paltamon ja Borleyn pappilat, poltergeist ja aavekartio: yliluonnollisia ilmiöitä tapahtuu, mutta kun niitä ei osata selittää, niistä halutaan olla hiljaa.

Kiinnostus selittämätöntä kohtaan kasvoi. Perustin kaverin kanssa jopa yhdistyksen tutkimaan yliluonnollisia ilmiöitä.

Ehkä tämä alkaa riittää lainausrintamalta. Kiinnittäisin huomiota lähteisiin ja niissä mainittuihin nimiin: Erich von Däniken, Rauni-Leena Luukanen, Ultra-lehti, Colin Wilson, Bermudan kolmio, Sheila Ostrander, Carlos Castaneda, Juhan af Grann. Joskus mainittiin vain rajatiedon ja parapsykologian kirjallisuus, tarkemmin yksilöimättä. Yhtäkään parapsykologian tutkijan nimeä ei lukemissani artikkeleissa esiintynyt.

Lapsuus- ja nuoruusaikana myös minä tutustuin rajatiedon artikkeleihin ja kirjoihin. Lisäksi kuulin setäni kertovan kummittelukokemuksistaan. Olin erittäin kiinnostunut niistä tarinoista ja uskoin ja toivoin, että ne olisivat tosia.

Tieto ja järki voittivat

Koulutus ja itse hankitut tiedot toivat aikanaan mukanaan varsinaiseksi skeptikoksi tulemisen. Muutamat kypsyivät skeptikoiksi suoraan vanhempiensa vaikutuksesta. Annetaanpa puheenvuoro skeptikoille itselleen:

Myöhemmin rationaalinen ajattelu vei voiton.

Se, että isäni oli skeptikko, vaikutti varmasti maailmankuvani kehittymiseen. Taikausko ja kaikenlainen huuhaa, esimerkiksi astrologia, olivat yksiselitteisesti vastustettavia asioita.

Minusta tuli skeptikko parapsykologisten kokeitteni kautta.

Oikeastaan ensimmäisen kerran minulle valkeni rajatiedon olemassaolo vasta aikuisena, kun kävin ensimmäistä kertaa Hengen ja tiedon messuilla entisen työtoverini ja Skepsis-aktiivi Jukka Häkkisen ehdotuksesta.

Parikymppisenä aloin jo olla epäilevä paranormaalien ilmiöiden suhteen. Tämä johtunee siitä, että niihin aikoihin sain käsiini ensimmäisiä kunnon taikurien ammattikirjoja, joissa selvitettiin myös vanhojen spiritualististen istuntojen huijaustekniikoita ja muuta sellaista.

Kvasitieteisiin törmäsin vasta muutettuani Helsinkiin ja aloitettua opintoni. Ajattelin, että mihin tuloksiin päädyttäisiin, jos älyttömiltä tuntuneita väitteitä testattaisiin luonnontieteellisin kriteerein.

Vähitellen, kun tarinat muuttuivat yhä mielikuvituksellisemmiksi, alkoi järki voittaa: ”Nämähän ovat täyttä potaskaa”. Jossain vaiheessa myös ufo-tarinoiden epäyhtenäisyys ja sekavuus sai epäilemään niitä.

Jälkeenpäin on vaikea määritellä, mikä oli asioiden tarkka tapahtumajärjestys ja miten kaikki lopulta kävi mutta pikkuhiljaa aloin kokea merkittäviä sisäisiä ristiriitoja maailmankuvani piirissä.

Kaiken kaikkiaan matka skeptikoksi on käynyt ainakin kolmen eriasteisen muutoksen kautta. Ensin vähäinen jumalusko hiipui olemattomiin, sitten ufot jäivät taakse ja viimeisenä, mutta kaikkein isoimpana askeleena, aloin soveltaa matkalla oppimiani sokraattisen kyselyn ja kriittisen ajattelun taitoja varsinkin erityisen tärkeinä pitämiini asioihin.

Kesti kauan ennen kuin suostuin luopumaan suurimmasta osasta jo totuudeksi olettamiani asioita. ”Totuuden” vaihtaminen toiseen piti aina tehdä hammasta purren.

Otetaanpa taas Arno Kotron lainaus erikseen:

Sittemmin terve skeptisyys alkoi nakertaa kummitusjuttujen tenhoa. Tuntui turhauttavalta, että mitään kelvollisia ja konkreettisia todisteita yliluonnollisista ilmiöistä ei ole saatu. Valitut Palat ei enää riittänyt lähteeksi sen enempää kuin kaverin kaverin kokemat kummallisuudet.

Itse aloitin maailmankuvan vakavan pohtimisen vasta opiskeluaikana. Opiskelin insinööriksi ja luin sen rinnalla myös luonnontieteitä ja psykologiaa. Lisäksi luin ufokirjoja ja parapsykologian vertaisarvioituja aikakauslehtiä. Kävin teosofien ja paraseurojen esitelmätilaisuuksissa ja tutustuin kokijoihin ja mahdollisiin näkijöihin.

Teoriat ja järki vastaan havainnot

Tässä vaiheessa päästään siihen, miksi skeptikkojen ja minun tieni erosivat. Skeptikot näyttävät tutustuneen nuoruudessaan lähinnä rajatietoon ja uushenkisyyteen luullen sen olevan parapsykologiaa. Tätä virhekäsitystä he eivät ole enää kypsässä iässä korjanneet, vaan ovat vahvistaneet maailmankuvaansa lukemalla skeptisiä lähteitä.

Minua eivät pettymykset näkijöiden ja kokijoiden kanssa lannistaneet, koska halusin todella saada selville onko psi-ilmiöitä olemassa. Monien tapausten konkreettisuus antoi voimia jatkaa harjoitusta.

Skeptikot näyttävät omaksuneen maailmankuvansa lähinnä kirjojen ja artikkeleiden lukemisen pohjalta. Myös minä olen lukenut paljon, mutta sen lisäksi olen tehnyt laajaa kenttätutkimusta haastattelemalla sekä mahdollisten ufohavaintojen tekijöitä että mahdollisten psi-ilmiöiden kokijoita. Näissä haastatteluissa olen kiinnittänyt huomiota ilmiöiden konkreettisuuteen ja mahdollisuuteen luotettavien tarkistusten tekemiseen.

Skeptikoille näyttää haastatteleminen olevan vain hyödytöntä anekdoottien keruuta, johon ei kannata tuhlata aikaansa – ei edes näiden anekdoottien lukemiseen. Poikkeuksena ovat psykologian ja folkloristiikan valtavirran tutkijoiden tekemät haastattelut, joissa alusta lähtien oletetaan olevan kyse vain mielen merkillisistä tuotteista tai kansanperinteestä ilman vakavasti otettavaa todellisuuspohjaa. Kun olen skeptikoille esitellyt lukemattomien havaintojen konkreettisuutta ja huolellisia tarkistuksia, niin olen puhunut kuuroille korville.

Mutta annetaanpa skeptikkojen itsensä kertoa:

Kvasitiede ei tuota mitään oikeaa tietoa ja kvasitiede aiheena sopii psykologian ja sosiologian sekä joissakin tapauksissa neurofysiologian tutkimuskohteeksi.

Olen täysin vakuuttunut siitä, ettei mikään yliluonnollinen ilmiö voisi vetää vertoja luonnollisille ilmiöille.

Minua turhautti kun telepatia ei toiminutkaan kokeellisissa olosuhteissa.

Itsekin toivoisin avaruusvierailujen olevan totta, mutta uskoon en ole kyennyt sitten teini-iän.

Nyt netin paranormaaleilla keskustelupalstoilla pyöriminen tuotti aivan uuden kokemuksen. Osasin tuskin nimetä ainuttakaan ajatusvirhettä, mutta anekdootin ja aidon todisteen erottaminen toisistaan oli hyvä alku mm. suositun suomalaisen Paranormaali Blogin keskustelufoorumeilla seikkaillessa.

Mutta tieteessä tapahtuu, päinvastoin kuin huuhaassa. Heillä on ollut sata vuotta aikaa todistaa, että telepatia toimii, mutta mitään ei ole kuulunut.[Viitannee Lontoon SPR:ään]

Skeptikkona toimin samalla tavalla kuin ennenkin. Jos minulle esitetään väitteitä, jotka jo maalaisjärjen mukaan ovat uskomattomia, kysyn mihin väitteet perustuvat ja annan todistamisen taakan väitteen esittäjälle.

Tunnen huonosti kirjallisuutta, joka käsittelisi tyypillisiä Skepsiksen aiheita kuten paranormaaleja ilmiöitä. Näihin asioihin olen tutustunut lähinnä Skeptikko-lehteä ja Skepsiksen julkaisemia kirjoja selailemalla.

Edelleen Arno Kotroa:

Muotivirtaukset näkyvät myös siinä, mitkä mysteerit ja yliluonnolliset ilmiöt milloinkin ovat tapetilla. Aikoinaan elämöitiin ufoista, välillä kiinnostuksen kärkeen ovat kiilanneet lusikantaivuttelu, poltergeist tai telepatia. Nyt ilmapiiri näyttää suosivan terveysteemaa, ja yliluonnollista kenttää hallitsee erisorttinen henkiparannus.

Kummitukset ovat harmittomia. Ennen muuta siksi, että niitä ei ole, mutta niillä ei myöskään tehdä isoa bisnestä. Uskosta kummituksiin ei ole sanottavasti haittaa – jos muutamaa unetonta yötä ei lasketa.

Skeptikot ovat vakuuttuneita, että psi-ilmöitä ei ole olemassa ja että parapsykologia on pseudotiede eli kvasitiede. "Paranormaalit ilmiöt" ovat heidän mielestään järjettömiä eikä mikään tieteellinen teoria tue niitä. Mutta eihän teoriatukea tarvitakaan, jos on käytettävissä valtaisa joukko luotettavia havaintoja. Jos ei mennä vallitsevien teorioiden reuna-alueille ja jopa teorioiden ulkopuolelle, ei tieteellisiä vallankumouksia voi tapahtua.

Skeptikoilla on ihanteellinen käsitys itsestään: he uskovat olevansa totuudellisia tieteen kannattajia, jotka muuttavat käsityksiään heti, kun luotettavat havainnot antavat siihen aihetta. Mielestäni he ovat tässä uskossaan jonkin verran väärässä. Skeptikoille ja Skepsis ry:lle on kuitenkin annettava suuri kiitos tieteellisyyden ja tutkitun tiedon edistäjinä ja todellisen huuhaan vastustajina.

Realistisen maailmankuvan saavuttaminen edellyttää ainakin kolmen strategian noudattamista:

1. On oltava ehdottoman totuudellinen ja selvitettävä lähteiden luotettavuus.

2. Todistusaineistoa on seurattava sinne, minne se aidosti johtaa. Oma ennakkoasenne ei saa johtaa aineiston valikointiin.

3. Keskenään kiistelevien osapuolten tapauksessa on tutustuttava tarkasti kummankin puolen esittämiin perusteisiin. Näin on tehtävä ilman omasta ennakkoasenteesta aiheutuvaa valikointia.

Linkkejä

1. Skeptikko-lehti
https://www.skepsis.fi/SkeptikkoLehdet

2. Lehti, jossa on Arno Kotron artikkeli "Minä, skeptikko: Arno Kotro"
https://skepsis.blob.core.windows.net/skepsisweb/2014-3-skeptikko.pdf