Koska käytän jatkossa vain julkista tietoa ja jutun kokonaisuuskin sitä vaatii, niin katson voivani paljastaa kyseisen skeptikon nimen: Osmo Tammisalo. Hän on Wikipedian mukaan koulutukseltaan elintarviketieteiden maisteri, tietokirjailija ja ilmeisesti myös merkittävä evoluutiopsykologian harrastaja. Evoluutiopsykologian päättelin hänen kirjojensa nimien perusteella ja koska hän sanoo bloginsa käsittelevän ihmisluontoa ja evoluutiota. Yritän selvittää hänen maailmankuvaansa lainattujen tekstien perusteella.
Lähteet ovat Tammisalon blogin kirjoitussarjasta, jossa hän arvostelee kahta kirjaa "yliluonnollisista" kokemuksista, toinen (Kirja 1) on tutkimusraportti ja toinen (Kirja 2) väitöskirja. Kommentoin tässä Tammisalon blogia, koska siinä on lisäyksiä Skeptikko-lehden artikkeleihin verrattuna.
Lainaukseni tietenkin ovat asiayhteydestään irrotettuja virkkeitä, mutta niiden suuri määrä antanee riittävän kokonaiskuvan. Kävin kaikki blogin lähdeartikkelit läpi avainsanoja hakusanana käyttäen ja kaikkien poimimieni lukuisten kohtien valintaperusteina olivat vain maailmankuvaan liittyminen ja sanonnan selkeys ja yksikäsitteisyys.
Tiede ja rationalismi
Tammisalo on ilmeisen selvästi järjen ja tieteen kannattaja. Tähän viittaavia tekstin kohtia löytyy runsaasti. Monista hänen esittämistään tieteen periaatteista olen samaa mieltä ja varsinkin postmodernismin arvosteluun yhdyn. Mutta kriittistä kommentoitavaakin riittää, jatkossa ilmoitan tekstin lähdelinkin numeron suluissa lainauksen lopussa.
Pidän pyrkimyksiä rationalismiin ja todisteisiin moraalisesti ylivertaisena lähtökohtana. Tiedän, että se ärsyttää joitakin ihmisiä. Minulla on kuitenkin sekä historiallisiin trendeihin että empiriaan ja koejärjestelyihin perustuvia todisteita näkökulmani tueksi. Lisäksi näen rationalismin syvällisellä tavalla muita näkemyksiä kauniimpana. (2)Hiukan truismia on tuossa – tiede tietenkin parhaimmillaan pyrkii totuuteen ja totuus vaatii moraalia. Näihin Tammisalon väitettyihin todisteisiin olisi mielenkiintoista tutustua.
Niin tai näin, toivon, että poliittinen kulttuuri ja keskustelu nojaavat lähinnä kahteen asiaan: 1) looginen päättely ja 2) paras käytettävissä oleva todistusaineisto. (2)Tuosta olen muuten samaa mieltä, mutta numerojärjestys on väärä. Empiirisissä tieteissä havainnot ovat ensin ja logiikka ja teoriat vasta sitten. Luotettavat havainnot kaatavat teorian sellaiset osuudet, jotka ovat ristiriidassa havaintojen kanssa, ja siinä ei teoria säily logiikan avulla.
Honkasalon vaatimus, että tutkijan pitää hälventää ”kummien” kokemusten stigmaa, on tässä mielessä vaarallinen. Kyseinen ajattelu luo hedelmällistä maaperää Trumpin kaltaisten epävakaiden narsistien suosiolle. Se on myös ristiriidassa tieteen päätavoitteen, objektiivisuuden kanssa. (2)Tuota voisi tulkita siten, että erikoisia kokemuksia ei saisi tutkia myötätuntoisesti. Yhteyttä narsismiin en ymmärrä.
Niin tai näin, tieteen tulee etsiä todisteisiin nojaavia selityksiä ihmisten kokemuksille. Jossakin määrin vastaavaa voitaisiin soveltaa politiikkaan: Luotatko poliitikkoon, joka esittää todisteita vai esittelee ennakkoluulojaan? Tieteen neljä isoa E:tä – Ennuste, Eksperimentia, Empiria, Evidenssi – kannattaa pitää mielessä myös muilla elämänaloilla. (2)Tieteen neljä tärkeätä E:tä on mielestäni väärässä järjestyksessä. Empiiristen havaintojen jälkeen voidaan täsmentää niitä kokeiluilla, sitten voidaan järkeilyn tuloksena tehdä ennusteita ja kaiken lopputuloksena on todistusaineisto.
(…) ja totuus on tai ainakin sen pitäisi olla tieteen päätutkimuskohde. (3)
Paras tapa varustaa jälkipolvia on pyrkiä ilmiöiden, myös käyttäytymisen ja ihmismielen tieteelliseen selittämiseen. (3)
Olipa kirjan tapauksissa kyse kuinka todellisista havainnoista ja millaisista aivojen metkuista tahansa, useimmat aineiston kertomukset ovat esimerkkejä vaarattomasta ja vaikeasti rahastettavasta huuhaasta. Suurimpia harmeja on oikeastaan se, miten kauas kyseiset henkilöt ovat harhautuneet tieteellisen tutkimuksen ja muiden tärkeiden asioiden parista. Kaikki eivät kenties voi löytää merkitystä elämälleen tieteestä (tai ihmissuhteista tämänpuoleisessa), mutta kaikkien pitäisi silti olla tietoisia siitä, mikä tekee tieteen tiedonhankintamenetelmistä ylivertaisia. (5)
Suuri yleisö ei ymmärrä tiedettä ja sen periaatteita riittävän hyvin. Erikoiset kokemukset ovat kuitenkin toisinaan äärimmäisen vakuuttavia, monet ovat sanoneen kokemuksensa olleen realistisempi kuin tämä materiaalinen elämä on.
Marjaana Lindemanin sanoin: ”Aistein havaitsemattomuus, välittömän aineellisen vastineen puute tai mittaamisen vaikeus eivät riitä perusteeksi sille, että asiaa ei voida tieteellisesti tutkia.” (4)Tuosta olen täysin samaa mieltä. Mutta miksei "kummaa" sitten voitaisi tutkia tieteen menetelmin ilman mitään stigmoja?
Teoksessa on myös tieteen suorasukaista vääristelyä: ”Modernille tieteelle dikotomiat ovat tärkeitä, ja niiden vaaliminen on tieto-opin ja politiikan keskeinen tehtävä” ja ”Luonnontieteet ovat jo vuosisatojen ajan kiistäneet kategorisesti tieteen selityskapasiteetin ylittävät ilmiöt”. Väitteissä ei ole mieltä. Tiede ei kategorisesti kiistä ilmiöitä, varsinkaan sellaisia, joille se ei vielä ole löytänyt selitystä. Tiede päinvastoin vaatii saada tutkia tällaisia ilmiöitä. (4)
Tiedevastaisina voidaan pitää myös joitakin Susanne Ådahlin ajatuksia: ”Kummien aistikokemusten piilottaminen ja yhteiskunnan vaatimus kokemusten luonnontieteellisistä, varmoista todisteista heikentää avarakatseisemman näkökulman kehittymistä näitä ilmiöitä kohtaan.” Avarakatseisuus on kuitenkin nimenomaan luonnontieteiden ansio. On epärehellistä esittää vihjailuja luonnontieteiden umpimielisyydestä, sillä juuri ne tarkastelevat asiaa joka kantilta ja pyrkivät mahdollisimman tarkkaan tietoon. Ajatus siitä, että ”yhteiskunta vaatii luonnontieteellisiä todisteita”, taas ei tarkoita mitään, ellei määritellä, mikä taho tarkkaan ottaen on vaatimuksen takana. (4)
Tässä tapauksessa se kirja on oikeassa ja Tammisalo väärässä. Tieteen historiasta on luettavissa juuri noita kategorisen kiistämisen tapauksia myöhemmin varmennetuille ilmiöille. No, itse tiede ei tietenkään kiistä mitään, vaan kyseessä olivat tieteen eturivin edustajien mielipiteet. Kehitystä tässä suhteessa en ole havainnut nykyaikanakaan, lukuun ottamatta sellaisia melko harvinaisia tapauksia kuin esimerkiksi tutkijat kirjojen (1) ja (2) tapauksissa.
Itse yritin vuonna 1974 parhaani mukaan julkistamalla hälyttää tiedeyhteisöä tutkimaan pikkupoikia, joiden kerrottiin taivuttavan lusikoita sivelemällä tai vain käsissä pitämällä. Yhtäkään uteliasta tieteen edustajaa ei ilmaantunut, vaikka itse kerroin nähneeni kyseisiä tapahtumia kymmenien muiden ihmisten tapaan. Olen kertonut lisää tieteentekijöiden suhtautumisesta tuntemattomiin ilmiöihin tämän blogin jutussa Maailmankuva.
Ådahl jatkaa: ”Länsimaisissa yhteiskunnissa vedetään tarkka raja normaalin todellisuuden ja yliluonnollisen todellisuuden välille.” Väitteessä ei ole mieltä. Jos ilmiö on yliluonnollinen, sitä ei ole mahdollista selittää. Tästä Ådahl lienee yhtä mieltä. Mutta ennen kuin voimme sanoa, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää, meidän tulisi tietää ilmiöstä kaikki. Ja tällöin se ei enää olisi yliluonnollinen. Toisin sanoen yliluonnollinen todellisuus asustaa vain ja ainoastaan tietämättömyydessä. (4)
Kuten todettua, tieteen tehtävä on ilmiöiden selittäminen. Vetoaminen siihen, että nyt tutkitaan kulttuuria, ei ole pätevä, mikäli samalla halutaan olla tieteellisiä. (4)
Tieteellinen maailmankuva antaa ylivertaisia välineitä myös oikean ja väärän pohtimiseen ja siitä kumpuavaan päätöksentekoon, mysteereistä ja lumoutumisesta puhumattakaan. (4)
Tiedemeemiin kuuluu nöyrä epäily ja jatkuva omille näkemyksille vastakkaisten todisteiden etsiminen. (4)
(…) tieteen tehtävä on selittää ilmiöitä, ei ottaa kantaa oikeaan tai väärään, ja yliopiston tulee välttää ennakkoluulojen ja perusteettomien uskomusten ruokkimista. (3)
Noissa lainauksissa on asiaa, mutta myös toiveajattelua ja merkillistä venkoilua. Jos ei ota kantaa oikeaan ja väärään, niin miten ennakkoluulojen ja perusteettomien uskomusten ruokkimista voi välttää?
Tammisalo epäilemättä pitää itseään objektiivisena tieteen edustajana ja kykenevänä oikean ja väärän erottamiseen. Kuinka ollakaan, hän kuitenkin asioita tutkimatta olettaa useimmat kirjojen (1) ja (2) tutkimuksissa käytetyt kokemukset huuhaaksi. Kirjoitussarjan kokonaisuudesta ilmenee, että Tammisalo kuitenkin uskoo kaikkien tällaisten kokemusten olevan merkityksettömiä maailmankuvan kannalta. Lähestymistapa hieman eroaa Marja-Liisa Honkasalon tavasta:
Siksi lähestymme meille lähetettyjä kertomuksia kokemuksista ilman ennakko-oletuksia niiden totuudellisuudesta ja valitsematta yhtä tulkintatapaa ylitse muiden. (Kirja 1, sivu 13)- - -
Yhteenvetona Tammisalon tieteellisyydestä saan mielikuvan, että hän elää enimmäkseen ideoiden maailmassa ja empiiriset havainnot jäävät sivuosaan. Hän käyttää tiedeyhteydessä mm. sanoja "moraali", "rationalismi", "kaunis", "looginen päättely" ja "objektiivisuus". Ne ovat
tietenkin hyviä ja tärkeitä asioita tieteessä, mutta luettelo samalla paljastaa hänen ideavetoisuutensa. Empirian sivuosa hänen ajatusmaailmassaan on hyvä selitys sille, miten hän suhtautuu "yliluonnolliseen".
"Yliluonnollisen" käsite
Itse asiassa koko termi yliluonnollinen on ristiriitainen. Jotta ilmiötä voidaan kutsua yliluonnolliseksi, sen tulee olla sellainen, että sitä ei ole mahdollista selittää luonnollisten eli tunnettavissa olevien voimien avulla. Siksi esimerkiksi magnetismi ei ollut yliluonnollinen ilmiö edes silloin, kun magneetin toimintaperiaatetta ei vielä ymmärretty. Milloin ilmiö sitten on selittämätön? Jotta tiedettäisiin, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää, meidän tulisi tietää ilmiöstä kaikki. Vasta tällöin voisimme sanoa: ”Tätä ei voida edes periaatteessa selittää, tämä on yliluonnollista.” Tässä piilee kuitenkin paradoksi: jos ilmiöstä tiedetään kaikki, se ei enää ole yliluonnollinen. (3)
Koko termi on käytännössä turha. Yliluonnollinen viittaa joko tietämättömyyteen tai herkkäuskoisuuden ja aistivinoumien kaltaisiin mielen ominaisuuksiin. (3)
Minäkään en yleensä käytä sanaa yliluonnollinen siihen liittyvän painolastin vuoksi, vaan pyrin käyttämään sanoja psi ja psi-ilmiö. Tammisalon "selittämättömyyden selittäminen" kuitenkin on niin erikoista sanakikkailua, että sen ymmärtäminen vaatisi korkeampaa logiikkaa. Psi-ilmiö on kuitenkin käytännössä tunnistettavissa erittäin helposti: kun siitä kertoo skeptikolle, niin tämä sanoo sen olevan huijausta, erehdystä tai mahdottomuus. Tulevaisuuteen vetoaminen ja kaiken tietämisen vaatiminen eivät vie tämänhetkistä tutkimusta eteenpäin.
"Yliluonnolliset" kokemukset
Parapsykologit nimittävät spontaanitapauksiksi kenen tahansa äkkiarvaamatta saamia selittämättömiä kokemuksia.
Toisin sanoen sen, joka esittää väitteitä todellisuudesta, vaikkapa kellojen toiminnasta, on esitettävä todisteita. Tästä pääsemme sopivaan stigmaan. Se on sellainen, että 1) stigma saa yksilön etsimään tietoa siitä, mikä on anekdootin ja pätevän todisteen ero ja 2) stigma saa yksilön etsimään päteviä todisteita anekdoottien sijasta. (3)
Tuhatkaan anekdoottia henkiparanemiskokemuksesta ei ole pätevä todiste. (4)
Tieteessä yksilön kokemus ei kuitenkaan ole pätevä tiedonlähde. (4)Tammisalo käyttää yllä termiä "anekdootti" leimaamaan halventavasti kaikki lukemattomat ja osittain tarkkaan tutkitut tapaukset, joihin sisältyy myös videotallenteita ja mittaustuloksia. Ei kovinkaan tieteellisyyden mukainen menetelmä.
Entä mikä logiikka on Kiviniemen väitteessä, että ”kumma” on tuottanut ”valtaisan määrän” oikeaa tietoa ulkomaailman tapahtumista? (3)Tämä väitteeni on yksinkertainen empiirinen toteamus olemassa olevan hyvin suuren aineiston pohjalta, joten sen yhteydessä ei ole loogista vaatia logiikkaa. Tämän blogin jutuissa nimenomaan kerron löytämästäni aineistosta ja siihen perustuvista loogisista päätelmistä.
Ihmiset ovat luonnollisesti erilaisia siinä, miten heidät saadaan epäilemään kokemuksiaan ja kiinnostumaan todisteista ja tilastoista. Siksi todellisuuden luonnetta koskeva keskustelu tulee pitää vilkkaana ja monimuotoisena. Jollekin humoristinen lähestymistapa on paras, toiselle sopii lievä stigmatisointi, kolmannelle toimii tunnontarkka kritiikki. Kunnollisia, mieluiten koejärjestelyjen avulla saatuja todisteita on joka tapauksessa perusteltua vaatia kaikilta, jotka todellisuutta koskevia väitteitä esittävät. (3)Kas, kaikki erikoisia tapahtumia kokeneet on saatava epäilemään omia kokemuksiaan, siinäpä todella "tieteellinen" ja "objektiivinen" ehdotus. Tämä epäily saadaan aikaan Tammisalon kaunokieltä realistisesti tulkiten seuraavasti: humoristinen lähestymistapa tarkoittaa ylimielisellä huumorilla pilkkaamista, lievä stigmatisointi tarkoittaa tyhmäksi tai mieleltään järkkyneeksi leimaamista ja tunnontarkka kritiikki tarkoittaa suoralta kädeltä kiistämistä. Tapauksien totuusarvoon tutustumisen tarpeellisuutta en ole huomannut Tammisalon milloinkaan ottavan huomioon. Tulkintani on realistinen, koska skeptikot toimivat käytännössä juuri esittämälläni tavalla.
Todellisuutta koskeville väitteille pitäisi minunkin mielestäni antaa päteviä perusteluja.
Projisoimme tunteita ja muita mielenominaisuuksia jopa yksinkertaisiin koneisiin. Ihmisten on esimerkiksi vaikea olla ilmaisematta säälintunteita silloin, kun robotti-imuri jää junnaamaan huonekalun jalkoihin. Tällaiset ihmismielen valmiudet ovat pääsyy, miksi ihmiset uskovat paikkoja sotkeviin räyhähenkiin ja järjestystä synnyttäviin luojaolentoihin. Kyse on evoluution tuottamista psykologisista ominaisuuksista. (3)Edellä esitetyssä on valitettavan paljon totta. Sen lisäksi siinä ilmenee Tammisalon oma perusteeton usko siihen, että kaikki oudot kokemukset aineellisine tapahtumineen olisivat selitettävissä pelkällä psykologialla ja evoluutiopsykologialla. Esimerkiksi Rosenheimin poltergeistissä oli hyvin todennettuja fysikaalisia ilmiöitä, jotka eivät mahdu vain psykologisiin puitteisiin.
Käytännössä ihmisten erikoiset kokemukset ja niille annetut vielä erikoisemmat tulkinnat riippuvat kahdesta asiasta: mielen luonnollisista toiminnoista ja huuhailua suosineesta lähi- tai kasvuympäristöstä. (4)Kokijoiden lähipiiri vaikuttaa vahvasti erikoisten kokemusten tulkintaaan ja varmasti myös jonkin verran niiden syntymiseen. Mutta ympäristöön, kulttuuriin ja kokijoiden haluun nojaava selitys kokemusten syntymiselle on ilmeisen riittämätön. Lukemattomille Tammisaloa pätevämmille ja tarkemmille akateemisille tutkijoille kokemukset ovat tulleet täydellisenä yllätyksenä ja ovat usein olleet ristiriidassa heidän silloisen – esimerkiksi skeptisen tai uskonnollisen – maailmankuvansa kanssa.
Tammisalo on mielestäni oikeassa siinä, että lähes kaikki kokijoidensa yliluonnollisina pitämät kokemukset käytännössä ovat liian tulkinnanvaraisia ja osa hänen termiään käyttäen jopa oikeasti "huuhaata". Hän myös kuvaa sattuvasti sitä, miten kokijoilla useimmiten ei ole alkeellisintakaan käsitystä kokemuksen totuusarvon tieteellisen tarkastelun vaatimuksista. Tuskin kuitenkaan on tieteen periaatteiden mukaista vain yksinkertaisesti olettaa, että aivan kaikki erikoiset havainnot ovat selitettävissä tavallisilla syillä. Tarkka tieteen edustaja tarkistaisi riittävän laajan kokemuksista kerätyn satunnaisotoksen eikä esittäisi ennakkoasenteensa mukaisia oletuksia muka tutkittuina tosiasioina.
Stigma eli häpeäleima
Stigmalla tarkoitetaan tässä häpeäleimaa, jonka ympäristö antaa kertojalle, joka kertoo omasta mielestään yliluonnollisista kokemuksistaan.
Toiseksi Honkasalo sanoo, että tutkijoiden tehtävä on hälventää stigmaa, joka ”kummista” kokemuksista tulee. Tämä ei kuitenkaan ole tutkijan tehtävä. Sen sijaan hänen tulee yrittää selittää, mistä ”kummat” kokemukset – ja niitä mahdollisesti seuraava stigma – johtuvat. Honkasalo vaikuttaa jopa vainoharhaiselta vihjatessaan, että psykiatrit lääkitsisivät ”kummia” kokeneet turraksi, vastoin yksilön omia toiveita: ”Ihminen joutuu diagnostiseen psyykelääkkeiden myllyyn...” (2)Tässä Tammisalo suoralta kädeltä väittää, että psykiatriassa ei olisi varsin usein kohdeltu outojen ilmiöiden kokijoita kaltoin eikä sitä myös edelleen silloin tällöin tapahtuisi. Virheellisesti, koska itsekin olen kuullut ja lukenut monia paikkansa pitäviä esimerkkitapauksia sellaisesta kohtelusta, itse kokijoiden ja myös alaa tuntevien kertomana.
Järkevä ihminen siis tunnistaa, että mieli tekee temppuja. Se on yksi mielen tehtävistä. Empaattinen ihminen taas tunnistaa, että harhaista mielikuvitusta ei kannata ruokkia. Tutkija puolestaan tunnistaa, että jos tutkijalla ylipäätään on jonkinlainen tieteellisen selittämisen ulkopuolinen tehtävä, se on todisteisiin perustuvan rationaalisen ajattelun lisääminen, ei sen vähentäminen. Sivutuotteena myös marginaalikokemusten herättämä häpeä ja stigma voivat vähentyä – jos sitä aina edes kannattaa pitää myönteisenä seikkana. Onko pieni stigma paha, jos yksilö ei piittaa todisteista? (2)
Kyllä näin, mutta tuskin on kovin eettistä leimata ja kovistella tieteellistä selitystä sellaiselta kokijalta, jolla ei ole riittävää tieteellistä pohjaa kokemustensa selittämiseen.
Tammisalon maailmankuva
Omakohtainen perspektiivi on monesti kapea, vinoutunut tai täynnä hybristä. Älyllistä nöyryyttä on vaikea soveltaa omaan elämään, ja harva pystyy jatkuvasti kysymään itseltään, entä jos olen väärässä (…) (4)Siinäpä on yksi ymmärryksen kulmakivistä, jonka avulla on mahdollista edetä maailmankuvan kehittämisessä eteenpäin. Tammisalon tapauksessa kuitenkin on selvästi havaittavissa, että hän kohdistaa kaiken vain ulkopuolelleen eikä sovella samaa ajattelua itseensä. Saman asenteen voi havaita myös Richard Wisemanin kirjassa Yliluonnollinen ilmiö.
Tammisalon usko psi-ilmiöiden mahdottomuuteen ja olemassa olemattomuuteen on vahva, jopa niin vahva, että siinä on uskomuksen piirteitä. Esittämissäni lainauksissa hän samalla paljastaa syvän tietämättömyytensä spontaanitapauksista ja parapsykologian tutkimustuloksista.
Ideavetoisuudessaan hän ei näytä pystyvän ymmärtämään, että hänen halveksittu "anekdoottinsa" monissa tapauksissa kuvaa realistisesti ihan todellista tapahtumaa. Sellaista tapahtumaa, josta tarkistuksilla ja tutkimuksella on saatavissa vielä lisää tärkeätä tietoa.
Myös Tammisalon ymmärryksessä tilastollisuuden suhteen näyttää olevan puutteita. Jokainen uusi tietokantaan kirjattu spontaanitapaus lisää spontaanitapausten aineistosta tehtävien päätelmien varmuutta ja erotuskykyä eli auttaa erottamaan signaalin hälystä entistä varmemmin. Kenttätutkimuksen luotettavuustason huomioon ottamalla on jo nyt saatu realistinen varmuus psi-ilmiöiden olemassaolosta. Mutta kuten englanniksi sattuvasti sanotaan, niin se varmuus on saavutettu "beyond reasonable doubt but not beyond unreasonable doubt".
Toistaiseksi emme tiedä, mitä henkisten kokemusten tutkimuksessa vielä joskus löydetään tai miten ihmisten kokemukset aikojen kuluessa kehittyvät. Joka elää, se näkee. Tammisalon vaatimus vain näyttää olevan, että päätelmät pitää tehdä nyt eikä vasta myöhemmin.
- - -
Ilmoitin Tammisalolle kirjoittaneeni tämän jutun ja lupasin julkaista hänen mahdolliset kommenttinsa sellaisinaan. Toistaiseksi ei ole kommentteja tullut tietooni.
Lähteet
1. Osmo Tammisalon blogi "Ihmisluontoa etsimässä"
http://ihmisluonto.blogspot.com/
2. Osmo Tammisalo: Marja-Liisa Honkasalo ja "kummat" kokemukset. Skeptikko-lehti 4/2016, sivut 32-33.
http://ihmisluonto.blogspot.fi/2016/12/honkasalo-ja-kummat-kokemukset.html
3. Osmo Tammisalo vastaa. Skeptikko-lehti 4/2017, sivut 43-44.
http://ihmisluonto.blogspot.fi/2017/06/yliluonnollista-ei-ole.html
4. Osmo Tammisalo: Mummojen mietteitä ja akateemista huuhaata. Skeptikko-lehti 4/2017, sivut 36-45.
http://ihmisluonto.blogspot.fi/2017/12/akateemista-huuhaata-oudoista.html
5. Osmo Tammisalo: Tunsin sen olevan makuuhuoneessa. Skeptikko-lehti 1/2018, sivut 42-43.
http://ihmisluonto.blogspot.fi/2018/03/yliluonnollinen-kokemus.html
Arvostellut kirjat
1. Marja-Liisa Honkasalo, Kaarina Koski (2017), toim.: Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 360 sivua.
2. Jeena Rancken (2017, väitöskirja): Yliluonnollinen kokemus - Tulkinta, merkitys ja vaikutus. Vastapaino. 375 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti