keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Spontaanitapauksista

Päivitetty 20.10.2013

Spontaanitapaukset ovat arkipäivän psi-ilmiöitä, joiden yhteinen piirre on selittämättömyys. Niitä voi tapahtua satunnaisesti ja odottamatta kenelle hyvänsä. Muutamat ihmiset kuitenkin näyttävät vetävän niitä ilmiöitä puoleensa tavallista enemmän. Myös poltergeist/kummitustapaukset ja mahdollisten jälleensyntymismuistojen tapaukset ovat spontaaneja, mutta ne ovat yleensä laajempia ja monimutkaisempia eivätkä kuulu tähän yhteyteen.

Arkipäivän psi-ilmiöt ovat hyvin moninaisia, kuten esimerkiksi ennusunia, ällistyttäviä yhteensattumia, paikkansa pitäviä tiedonsaanteja kaukaisista asioista, merkityksellisiä näkyjä, kellojen pysähtymisiä, esineiden selittämättömiä katoamisia ja palautumisia sekä esineiden liikkumisia ja rikkoutumisia.



Esimerkkitapauksia

Alla olevien neljän esimerkkitapauksen lisäksi olen kertonut kolme tutkimaani tapausta toisaalla täällä ja itse kokemiani yhteensattumia täällä.

"Onni Petteri Repo kertoo sotasyksyltä 1941, kuinka he etulinjassa sijaitsevan konekivääriaseman takana lepäilivät välillä vanhassa riihessä ruumenien päällä. Satoi ja taivas oli harmaa. - Äkkiä hätkähdin, sillä joku ääni puhui terävästi lähelläni: - Sinun aikasi on nyt tullut, lähde heti, se sanoi. Kun en siinä siunaamassa toiminut, vaan ihmettelin, mistä ääni mahtoi tulla, se uusiutui ja paljon entistä käskevämpänä: Lähde riihen taakse – heti. Huusin kavereilleni, että tulkaa nopeasti perässä, ja syöksyin kärppänä ulos ovesta. Silloin riihessä räjähti. Ruumenkasa, millä olimme istuneet, hävisi olemattomiin, sirpaleet repivät reikiä seiniin, ja yhdessä seinässä oli kranaatin tuloaukko." Mustonen (1988, lähde 1), s. 122.

- - -
"Eräänä yönä elokuun lopulla Allin äiti heräsi tyttärensä huoneesta kuuluneeseen parkaisuun. Kello oli neljän tienoilla. Äiti hapuili pimeässä pikkupöydän lampun katkaisinta ja kuuli samalla Allin kutsuvan häntä hätäisellä äänellä. Tultuaan tyttärensä huoneeseen äiti näki tämän lojuvan lattialla miltei tajuttomana. Hän nosti Allin takaisin vuoteeseen, mistä lie nuo voimansa saanutkin. Alli avasi silmänsä ja sanoi tuskaisella äänellä:
- Tuossa vasemmassa kyljessä kävi kamala kipu, yritin nousta, mutta putosin lattialle… Mikähän se mahtoi olla. (…)

Allin vasemmassa kyljessä, alimmaisen kylkiluun alapuolella,
Oli aivan kuin suksisauvalla tökätty syvä painuma. Vamma näytti niin pahalta, että Alli vietiin ambulanssilla sairaalaan. Rintamalla tapahtui samaan aikaan Allin tulevalle aviomiehelle seuraavaa:

He olivat juuri levittäytymässä viuhkan muotoon, kun vihollinen avasi suoraan edestä kiivaan tulen. He olivat kulkeneet väijytykseen. Ahti tunsi vasemmassa kyljessään kuin nyrkin iskun, ja heittäytyessään kanervikkoon hän suolasi konepistoolillaan sarjoja pimeässä läikähteleviä suuliekkejä kohti. Mutta sitten hänen tajuntansa sammui.

Ahti oli saanut kiväärin luodin vasempaan kylkeensä, alimmaisen kylkiluunsa alapuolelle. Luoti pysähtyi aivan selkärangan juureen. Tapauksista uskallettiin puhua avoimesti vasta Allin ja Ahdin häiden jälkeen. Vammojen todettiin olleen tarkalleen samoissa kohdissa ja aikalailla samannäköisiä, vaikka Allin selittämätön ja nopeasti parantunut vamma ei ollutkaan syvä. Mustonen (1988), s. 146-149.

- - -
"Eräs nainen New Yorkissa näki unta, että hän kuuli kirkaisun, kääntyi ympäri ja näki kaksivuotiaan poikansa putoavan avoimesta ikkunasta alas. Sitten hän kuuli ambulanssin sireenin äänen talon edestä.

Nainen heräsi säikähtäneenä ja tarkisti missä lapsi oli ja tarkisti myös ikkunan. Kaikki oli kunnossa. Kaksi päivää myöhemmin hän laittoi lapsen patjan tuulettumaan ikkunalle ja veti ikkunan tiukasti alas patjan päälle. Hän puuhaili viereisessä huoneessa, kun äkkiä muisti unen. Hän juoksi lastenhuoneeseen. Poika oli onnistunut työntämään ikkunan auki ja oli kiivennyt ikkunalaudalle. Nainen tarttui poikaan juuri kun tämä oli putoamassa. Patja oli jo pudonnut." Rhine (1981, lähde 2), s. 117 (oma vapaa käännökseni).

- - -
"Mieheni kuoli samana vuonna (1947) ja hällä oli kultakello. Hän sairasti syöpää, oli sotainvalidi. Hän sanoi: "Usko, äiti, kun kuolen, toi kello seisattuu sillä minuutilla", ja kun hän kuoli, katsoin sitä kelloa, se seiso, ja mieheni isä sanoi, että älä sitä liikuta. 10 minuutin päästä se kävi käymään. (Eläkeläinen, nainen, s. 1909)" Virtanen (1974, lähde 3), s. 53.


Tapauskertomusten lähteistä

Mahdollisista spontaaneista, arkipäivän psi-ilmiöistä on olemassa aineistoa valtaisat määrät. Ulkomaisista kirjoista ja parapsykologian ammattilehdistä löytyy vanhempia tapauksia runsaasti. Myös Suomessa on julkaistu monta kirjaa spontaanitapauksista. Tietääkseni parhaita ovat Leea Virtasen (1974 ja 1977, lähde 4) kirjat, joissa on kiitettävän tutkimuksellinen ote. Kotimaisiksi esimerkeiksi sopivat myös Esko Mustosen (1988) ja Aikki Perttola-Flinckin (1971, lähde 5) vähemmän tieteelliset mutta kuitenkin mielenkiintoiset kirjat.

Nykyään on Internetissä kaikkien luettavissa todella paljon kertomuksia spontaanitapauksista, sekä keskustelufoorumeilla että sivustoilla. Keskustelufoorumeista voisi mainita esimerkkeinä lyhyehkön ketjun Tiede-lehden foorumilla (Linkki 1), Murha-infon foorumin laajan osion (Linkki 2) ja Suomi24-foorumin rajatietosivut (Linkki 3). Ulkomaisista sivustoista yksi laajimpia on Archive X Paranormal Stories (Linkki 4).

Elämäkerroissa ja päiväkirjoissa kertomuksia on epäilemättä runsaasti, mutta ne ovat hajallaan ja vaarassa jäädä huomaamatta tai ne voivat hävitä kokonaan kuolemantapausten ja muuttojen yhteydessä.

Kokemuskertomusten ja kertomuskokoelmien arvon ratkaisee se, miten hyvin ne on dokumentoitu. Avainominaisuuksia ovat kertomusten luotettavuus, yksityiskohtaisuus ja tapahtumien selvä selittämättömyys. Keskustelufoorumit ovat tässä suhteessa kaikkein huonoimpia lähteitä. Siellä esiinnytään enimmäkseen nimimerkeillä, jotka usein jäävät lopullisesti tunnistamattomiksi.

Monet foorumeilla kerrotut kokemukset selittyvät todennäköisinä unihalvauksina ja harhoina tai muina virhetulkintoina sekä valitettavasti myös keksittyinä piloina. Omina tai tuttavien kokemuksina kerrotut tarinat ovat usein helposti tunnistettavissa kansanperinteeksi tai kaupunkitarinoiksi. Joissakin tarinoissa on niin paljon konkreettisia ja erikoisia yksityiskohtia, että niitä on syytä pitää piloina. Yksi roskaisimmista foorumeista on Suomi24, josta vain harvoin löytää hyödynnettävissä olevia kertomuksia, vilkkaasta keskustelusta huolimatta. Suomi24 on tietämättömien, herkkäuskoisten ja pilailevien nuorten temmellyskenttä ja kristinuskoisten harrastaman pelottelun ja neuvonnan paikka.

Kertomusten luotettavuuden arviointi on usein vaikeata, ja virheiltä ei voi kokonaan välttyä. On pyrittävä minimoimaan sekä perättömien juttujen ottaminen vakavasti että toisaalta aitojen psi-kokemusten hylkääminen niiden epäuskottavuuden vuoksi. Itselläni on tapahtunut aikojen kuluessa erehdyksiä kumpaankin suuntaan, mutta kokemuksen karttuessa erehdykset ovat vähentyneet. Toisinaan tapausten yhteydessä on sellaisia yhteensattumia, jotka johtavat väärään arviointiin. Kertomusten luotettavuus ei välttämättä selviä muutamassa viikossa vaan vasta vuosien kuluttua tehdyissä seurantahaastatteluissa.


Varhaisista spontaanitapausten tutkimuksista

Louisa Rhinen (1981) kirjassa esitellään aikaisempia tutkimuksia ja niiden tuloksia. Vanhojen tapauskokoelmien ehkä merkittävin klassikko on Lontooseen perustetun Society for Psychical Research:in (SPR) tutkijoiden vuonna 1886 julkaisema kirja "Phantasms of the Living" (Lähde 6). Tutkimuksen tarkoituksena oli osoittaa luotettavasti telepatian olemassaolo.

Kirjan kirjoittaneet SPR:n tutkijat näkivät erittäin paljon vaivaa ennen kuin he voivat julkaista kirjan noin 700 hyvin tarkistettua tapausta. He usein matkustivat tapahtumapaikalle haastattelemaan kokijoita henkilökohtaisesti.  He vaativat joko muita paikalla olleita havaitsijoita vahvistamaan kertomuksia tai sellaisten henkilöiden vahvistuksia, joille oli kerrottu asiasta ennen kuin kokemukset aidoiksi osoittavat tapahtumat olivat tiedossa. Lisäksi he tarkistivat kaikki käytettävissä olleet dokumentit kuten esimerkiksi sanomalehtiuutiset ja lääkärin- ja kuolintodistukset.

Seuraava askel otettiin pian "Census of hallucinations"-tutkimuksen muodossa (Lähde 7) vuonna 1894. Siinä tutkittiin hallusinaatioita, joissa hallusinaatiohahmon henkilöllisyys oli tunnistettavissa. Huomattiin, että yksi hallusinaatio 43:sta tapahtui suunnilleen samalla hetkellä kuin näkynä havaittu henkilö oli kuolemassa. Tutkijoiden laskelmien mukaan satunnainen tällaisen tapahtuman odotusarvo olisi ollut yksi 19 000:sta, joten saatu esiintymistiheys ei voinut olla sattumaa.

Varhaisissa spontaanitapausten tutkimuksissa yritettiin lähinnä todistaa elämän jatkuvan jossakin muodossa kuoleman jälkeen. Siksi tutkijat kiinnittivät suurta huomiota tapausten luotettavuuteen. He olivat kuitenkin liian optimistisia, koska tässä asiassa ei olla tälläkään hetkellä niin pitkällä kuin mihin he arvelivat pääsevänsä muutamassa vuosikymmenessä. Se oli parapsykologian ensivaiheita, jolloin edes arveltujen telepatiatapausten mahdollista selvänäköluonnetta ei vielä osattu ottaa huomioon.


Louisa Rhinen tutkimuksista

Duken yliopiston parapsykologian laboratoriossa oli tehty kokeellista tutkimusta J. B. Rhinen johdolla vuodesta 1930 lähtien. Kokeiden perusteella katsottiin, että telepatian, selvänäön, ennaltatietämisen ja psykokinesian olemassaolo oli osoitettu luotettavasti. Tutkimustulosten julkaisemisen seurauksena yleisö lähetti laboratorioon kertomuksia kokemistaan spontaanitapauksista. Näihin kirjeisiin vastattiin kohteliaasti, mutta ne kerättiin aluksi vain arkistoon ilman kummempaa tutkimusta.

Kun kokeellisesti katsottiin saadun riittävän varmuuden psi-ilmiöiden olemassaolosta, niin J. B. Rhinen vaimo Louisa Rhine sai tehtäväkseen ryhtyä tarkastelemaan, mitä spontaanitapauksista voisi saada selville. Ehkä aineistosta voisi saada virikkeitä uusiin kokeellisiin tutkimuksiin. Hän aloitti kerääntyneen aineiston järjestelyn vuonna 1948 ja sen lisäksi jatkoi tutkimuslaboratorioon jatkuvasti tulevien uusien kertomusten kirjaamista ja vastausten lähettämistä.

Louisa Rhine halusi saada aineistosta mahdollisimman kattavan ja oikein painotetun kuvan siitä, millaisia spontaanitapauksia yleisöllä oli esiintynyt. Varhaisemmat tutkimukset käsittelivät vain telepatiaa ja hallusinaatioita. Tämä rajoitus ja tiukka luotettavuuden vaatimus aiheuttivat sen, että vanhat tapauskokoelmat olivat vinoutuneita verrattuna kokemusten koko kenttään.

Louisa Rhine lähestyi aineistoaan uudelta kannalta. Vanhoissa tutkimuksissa esimerkiksi vaadittiin, että kokijat olivat etukäteen kertoneet kokemuksensa jollekin lähipiirissään ennen kuin kokemuksen kohdetapaus oli ollut tiedossa. Erilaiset kokemukset tulevat kerrotuiksi tuttaville hyvin erilaisessa määrässä. Hallusinaatio kerrotaan varmasti paljon useammin kuin muiden unien joukossa nähty ennusuni. Myös tämä aiheutti aikanaan vinoutumaa esiintyvien tapausten kirjaamiseen.

Rhine teki kompromissin tapausten luotettavuuden ja kattavuuden välillä. Hän oletti, että psi toimii kaikkialla suunnilleen samalla tavalla. Kun oli kerääntynyt 50 samantyyppistä kertomusta, niin hän hyväksyi tällaisen tapaustyypin yhdeksi tutkimuksensa osa-alueeksi. Hän oletti, että vilpillisiä kokemusten ilmoittajia oli suhteellisen vähän ja että he tuottivat tilanteen mukaan enemmän vaihtelevia kertomuksia. Täten he eivät päässeet häiritsemään tutkimusta merkittävässä määrin.

Tapauskokoelmasta alkoi vähitellen hahmottua erilaisia psykologisia ja tapahtumien taustoihin liittyviä yhteyksiä. Niinpä Louisa Rhine antoikin 1981 ilmestyneen kirjansa nimeksi "The Invisible Picture" eli "näkymätön kuva". Kirjan kirjoittamisen aikoihin aineistossa oli yli 10 000 tutkimukseen hyväksyttyä tapausta. Noin puolitoistakertainen määrä kaikista ilmoitetuista tapauksista oli sellaisia, että niitä pidettiin liian epämääräisinä hyväksyttäväksi mukaan. Niitä ei heitetty pois, vaan ne arkistoitiin erikseen vertailuaineistoksi.

Rhine sai suuresta aineistostaan tavallaan aika odottamattoman tuloksen, eli että spontaanitapauksissa tieto tulee kokijan tajuntaan vain viidellä mahdollisella tavalla:

Unet voivat olla joko realistisia eli yksityiskohdiltaan tarkkoja (1) tai epärealistisia, esimerkiksi symbolisia (2). Valvetilan kokemukset voivat olla joko harhoja (3) tai intuitioita (4). Lisäksi tulevat havainnot fysikaalisista ilmiöistä eli mahdollisesta psykokinesiasta (5).

Aineistoista voi tehdä myös muunlaisia jaotteluja eriasteisella tarkkuudella. Esimerkiksi spontaani ESP voi koskea tulevaisuutta kuten ennusunet, nykyisyyttä kuten tuntoaistimus kaukana samalla hetkellä tapahtuvasta loukkaantumisesta, tai menneisyyttä, jollaiset tapaukset ovat harvemmin esiintyviä. Epärealistiset kokemukset voivat olla joko osittain virheellisiä ja dramatisoituja tai symbolisia. Myös kokijan vakuuttuneisuuden aste kokemuksen paikkansapitävyydestä voidaan ottaa huomioon, samoin tapahtumien merkityksellisyys sekä kokijalle että kokemuksen kohteelle.

Rhine esittää spontaanitapausten tietoisiksi tulemisesta kaksivaiheisen mallin:

1. Informaatio välittyy psi-prosessina, joka tapahtuu täysin piilossa eikä sitä voida siksi tutkia millään suoralla menetelmällä.

2. Välittynyt informaatio murtautuu tajuntaan. Murtautumisprosessit ovat tutkittavissa psykologian menetelmin ja niitä esiintyy muutenkin kuin psi-ilmiöiden yhteydessä. Siksi niistä on tutkimustuloksia ja ne tunnetaan kohtalaisen hyvin.

Rhine tutki erilaisten tapaustyyppien lukumääriä ja vertaili niitä keskenään ristiin rastiin, ottaen huomioon psykologisia tekijöitä tajuntaan murtautumisen suhteen. Näitä kaavailuja on suuri määrä, mutta niiden tulokset ovat usein aika monimutkaisia ja työläästi hahmotettavia, joten jätän ne tarkemmin käsittelemättä. Joitakin suuntaviivoja yritän kuitenkin esittää.

Ei kannata olettaa mitään yksinkertaisia selityksiä vain sen mukaan, miltä yksittäiset tapaukset ensi silmäyksellä näyttävät. Esimerkiksi kuolevan läheisen ilmestyminen kokijalle kuolinhetken aikoihin ei välttämättä ole hänen henkensä vierailu ja hyvästijättö. Telepatiatapauksissa ei välttämättä ole kysymys lähettäjän aktiivisuudesta ja vastaanottajan passiivisuudesta, vaan tilanne voi olla päinvastainen. Kellon pysähtyminen tai kuvan putoaminen läheisen kuolinhetkellä voi olla kokijan eikä kuolevan psykokinesialla aiheuttama ilmiö, kun tieto tilanteesta on välittynyt hänelle psi-prosessin kautta.

Kokemusten aiheiden kannalta Rhine tarkasteli 2878 realistisen unen aineistoa. Kuolemantapauksia käsitteli 23 % unista, sairauksia 28 %, sekalaisia tärkeitä aiheita 34 % ja yhdentekeviä aiheita 15 %. Tärkeiden aiheiden luettelo oli seuraava, tapausten lukumäärinä kokonaismäärästä 484 tapausta:

1. Kadonneiden esineiden löytyminen ….. 95
2. Tapahtumat töissä …………………… 79
3. Myöhemmät elämänympäristöt ……… 76
4. Vedonlyönnin ja kilpailujen tulokset … 52
5. Kokijalle tärkeät tulipalot …………… 20
6. Luonnonkatastrofit, esim. tulvat …….. 19
7. Seremoniat ja puheet …………………11
8. Muut aiheet ………………………… 132

Epäilemättä mielenkiintoinen kysymys on se, voidaanko ennaltatietämisen avulla välttyä tulossa olevalta vahingolta. Myös tätä Rhine pyrki selvittämään aineistonsa avulla. Hänellä oli lähtöaineistona 1324 ennaltatietämistapausta. Näistä osa oli sellaisia, että niiden perusteella ei vahinkotilannetta voinut tunnistaa riittävällä tarkkuudella. Lisäksi, koska kokijat eivät aina ottaneet vakavasti kokemustaan ja osa tapauksista oli miellyttäviä, niin jäljelle jäi 433 sellaista tapausta, joiden ennustamaa vahinkoa kokija olisi voinut pyrkiä estämään. Kuitenkin vain 162 tapauksessa vahingolta oli todellisuudessa pyritty välttymään.

Rhine kasvatti vielä aineistoaan 29:llä kirjallisuudesta etsimällään vastaavalla tapauksella, mutta niissä oli ilmeisesti jonkin verran valikoitumisvirhettä. Lopputulos oli, että näistä kaikista tapauksista vahinkoa ei saatu estymään 60 tapauksessa ja estäminen siis onnistui 131 tapauksessa. Ei aivan huono tulos, ja ennaltatietämistä siis kannattaa yrittää käyttää hyväkseen.

Voi tietenkin herätä kysymys, että jos onnettomuus ei toteutunut, niin oliko kyseessä sitten ollenkaan ennaltatietäminen. Todentamiskeinoja olivat esimerkiksi se, että kokija tai hänen varoittamansa henkilö jäivät ennaltatietämisen takia pois joukosta, jolle vahinko sitten tapahtui. Joissakin tapauksissa tilanne kehittyi niin selvästi ennalta nähtyyn suuntaan, että se hälytti tekemään muutoksen tavalliseen toimintaan.

Rhine jätti käsittelynsä ulkopuolelle poltergeist- ja kummitustapaukset siksi, että niitä voidaan tutkia muilla menetelmillä. Samoin hän jätti tietoisesti pois mahdollisia erikoiskykyjä omaavat henkilöt kuten meediot, selvänäkijät ja metallintaivuttajat. Jälleensyntymiskokemuksia hän ei mainitse ollenkaan. Hän ei näytä ottaneen huomioon sitä mahdollisuutta, että kansanperinne ja kulttuurin uskomukset voivat tuottaa runsain määrin samantyyppisiä kokemuksia, joten vähintään 50 samantyyppisen kokemuksen raja ei ole turvallinen luotettavuutta silmälläpitäen.

Louisa Rhinen kirjasta henkii luottamus tieteeseen ja sen menetelmiin. Hän uskoi, että parapsykologian lainalaisuudet on mahdollista selvittää järjestelmällisellä tutkimuksella, jollaista tuolloin tehtiin Duken laboratoriossa. Hän oli sitä mieltä, että kokeellinen tutkimus muodostaa parapsykologian vahvan rungon, jota spontaanitapausten tutkimus tukee. Hän myös näytti uskovan, että parapsykologia oli saamassa yleisen hyväksynnän varsin pian, kun olisi huomattu alan piirissä tehty tieteellinen työ.


Spontaanitapauksia on laiminlyöty

Valitettavasti nykytilanteessa voidaan sanoa, että Rhinen ajatukset ovat osoittautuneet ylioptimistisiksi. Parapsykologia on edelleen kovin huonosti tunnettu tieteenala, ja tieteen valtavirran edustajat eivät useimmiten edes tunnusta parapsykologian tutkijoiden työtä tieteelliseksi. Parapsykologian tutkijat ovat vuosikymmeniä laiminlyöneet kenttätutkimusta ja spontaanitapauksia sillä perusteella, että niiden avulla ei voida saada luotettavaa tietoa. Mielestäni suuren yleisön mielenkiinto parapsykologiaan on osittain siksi ratkaisevalla tavalla menetetty. Abstrakteiksi jäävät kokeiden tilastolliset tulokset eivät oikein puhuttele.

Rahoitusahdinkoon joutuneet parapsykologit näyttävät parhaillaan muuttavan asenteitaan. He ovat huomanneet yleisön suuren kiinnostuksen esimerkiksi poltergeisteja ja kummituksia kohtaan ja yrittävät käyttää sitä hyväkseen. Parapsychological Association on muuttanut jäsenyysvaatimuksiaan väljemmiksi.

Perinteentutkijat keräävät kansan kertomuksia kokemuksistaan ja myös perinteenä kiertäviä tarinoita. Epäilemättä SKS:n kansanrunousarkistossa ja folkloristiikan laitosten arkistoissa on muiden joukkoon hautautuneina myös aitoja psi-kokemuksia. Perinteentutkijat eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita tarinoiden totuusarvosta, vaan vain tarinoista sinänsä. Tavallaan sitä ei ihmettele, kun tutustuu näitä tarinoita sisältäviin kirjoihin. Niin paljon siellä esiintyy piruja ja haltijoita ja ollaan hautausmaalla tai kirkossa – tyypillistä kansanperinnettä. Folkloristiikkaa on käsitelty toisaalla täällä.


Tutkimusmahdollisuuksia

Spontaani-ilmiöiden hyljeksiminen parapsykologian tutkijoiden keskuudessa johtuu käsittääkseni siitä, että tapausaineiston arvoa ei ole riittävästi tunnistettu. Parapsykologia on läpi historiansa ollut enimmäkseen ihmistieteiden edustajien hallinnassa, kuten nimi "parapsykologia" osoittaa. Heillä ei useinkaan ole kovin hyvää käsitystä aineellisen maailman ominaisuuksista ja mahdollisuuksista.

Omasta mielestäni fysikaalisia ilmiöitä tuottavat spontaanitapaukset voivat antaa kovimman mahdollisen luokan todisteita psi-ilmiöistä. Niistä jää aineellisia kappaleita, joita voidaan tutkia tarkimmilla mahdollisilla tutkimuslaitteilla ja menetelmillä, esimerkiksi monenlaisilla mikroskoopeilla. Myös voidaan saada onnistuneita videotallenteita. Se on toista kuin kokeellisen tutkimuksen olemattoman heikot vaikutukset ja tulosten epävarmuus, kun koskaan ei voida olla varmoja etukäteen tuleeko psi-tekijä esiin vai eikö tule. Siitä huolimatta kokeellinen tutkimus tietenkin on edelleen parapsykologian tärkein tukipylväs.

Suuret määrät luotettavia tapauksia, jotka sisältävät selviä yksityiskohtia, tarjoavat myös hyviä tutkimusmahdollisuuksia. ESP:tä on mahdotonta erottaa yhteensattumista, joten psi-ilmiön mukana oleminen voidaan olettaa vain yhteensattumien suuren epätodennäköisyyden vuoksi. Aineistoon jää aina pakostakin pelkkiä yhteensattumia, joiden osuus täytyy pysyä niin pienenä, että ne eivät häiritse tarkasteluja. Useimpien fysikaalisten ilmiöiden suhteen ei ole vaaraa sekoittumisesta yhteensattumiin, vaikka kelloja silloin tällöin pysähtyykin itsekseen ja sopivissa olosuhteissa esineisiin syntyy sellaisia jännityksiä, että ne särkyvät ilman ulkoista iskua.

Laajoista spontaani-ilmiöiden ryhmitellyistä tietokannoista voidaan tehdä tärkeitä päätelmiä psi-ilmiöiden luonteesta. Erilaisten tapausten esiintymistiheys erilaisissa olosuhteissa antaa hyödyllistä tietoa, samoin psykologiset tekijät kokemusten yhteydessä. Klusterianalyysilla saadaan tapaukset ryhmiteltyä joukkoihin niiden omilla ehdoilla, ilman väkivaltaisia rajojen vetoja. Jopa luotettavuustutkimus on mahdollinen vertailemalla tapausten selkeyttä ja outousastetta ja tehtyjen tarkistusten laatua keskenään.

Hyvien tapauskokoelmien ja tietokantojen aikaansaaminen vaatii ehdottomasti kenttätutkimuksia. Kokijoihin pitää saada yhteys ja yhdessä heidän kanssaan on kenttätutkijan kaivettava esiin kaikki mahdolliset yksityiskohdat ja kirjattava ne huolellisesti muistiin.


Skeptiset näkökannat

Skeptikkojen muodostamien yhteisöjen näkökanta on hyvin yksinkertainen ja selvä – spontaanitapaukset ovat vain anekdootteja eikä niillä ole vähäisintäkään todistearvoa. Spontaanitapausten kerääminen ja tutkiminen on heidän mielestään hyödytöntä, kuten selvästi ilmenee esimerkiksi seuraavista lainauksista Skepsis ry:n keskustelusivuilta:

"Mutta kuten kaikki muistamme, anekdootin monikko ei ole todiste ja (…)."

"Viittasin juuri tällaisiin anekdootteihin, kun sanoin että ellei Ψ-ilmiöitä saada toistettavasti labrassa esille, homma degeneroituu jonkinlaiseksi historiatieteeksi tai folkloristiikaksi ja kohta ollaankin havaintopsykologian hyllyvällä suolla. "Anekdootin" monikko ei edelleenkään ole "data"."

"Muuttuisi umpipölhöjen väitteidenkin todentaminen yllättävän helpoksi, mikäli kriteerinä olisi riittävän anekdoottimäärän täyttyminen."

Tässä taas kerran ilmenee kauniisti skeptisen ajattelun noidankehä: psi-ilmiöitä ei ole olemassa, koska niistä ei ole näyttöä, ja koska niistä ei ole näyttöä, niin niiden tutkimiseen ei kenenkään kannata tuhlata aikaansa.

Skeptikon päähän ei koskaan näytä juolahtavan, että spontaanitapausten luotettavuutta voisi arvioida tapahtumien tarkistamisen avulla. Kun hyvin tarkistettuja ja selviä samantyyppisiä tapauksia kerääntyy hyvin suuri määrä, niin on äärimmäisen epätodennäköistä, että kaikki olisi selitettävissä ilman psi-ilmiöiden olemassaoloa.


Ilmoita kokemuksistasi

Valtalehdistö ja televisio vaikenevat vakavasti otettavista paranormaaleista ilmiöistä ja tuovat niitä esille vain viihteenä. Kuitenkin monet ihmiset kokevat outoja ilmiöitä, jotka ihmetyttävät ja pahimmassa tapauksessa jopa pelottavat heitä. Paranormaalit kokemukset eivät välttämättä ole oire psyykkisistä häiriöistä, vaan ne ovat terveilläkin yleisempiä kuin julkisuuden perusteella voisi arvata. Siksi niitä ei tarvitsisi salailla tai pelätä. Tämä asiain tila pitäisi saada myös laajaan julkisuuteen, niin että kokijat uskaltaisivat tuoda kokemuksiaan esiin eivätkä tapaukset jäisi piiloon ja siten hyödyttömiksi.

Kun paranormaalien ilmiöiden olemassaolo tulee yleisesti tunnustetuksi, se voi saada paljon useammat ihmiset ajattelemaan vakavasti omaa maailmankuvaansa ja tekemään parempia ratkaisuja elämässään.

Tutkijoille on suurin hyöty sellaisista tapauksista, jotka voidaan tarkistaa yleisillä menetelmillä. Esimerkiksi tieto kaukaisen aurinkokunnan jonkin planeetan tapahtumista, kokemus kivikauden ihmisenä tai yksin kuultu ääni eivät yleensä ole tarkistettavissa. Myöskään kovin epämääräiset tai moniselitteiset kokemukset eivät anna parasta mahdollista aineistoa tutkijoille.

Oudon ilmiön kokijan olisi hyvä tehdä muistiinpanot tapahtumasta pikaisesti. Päivämäärä, kellonaika ja mahdollisimman paljon yksityiskohtia tulisi kirjata muistiin, vaikkapa lyhyestikin. Lisäksi olisi hyvä kertoa yksin koettu tapaus jollekin tuttavalle mahdollisimman pian. Sellainen kokemus on arvokkain, josta on tehty lyhyetkin muistiinpanot tai siitä on kerrottu jollekin lähipiirissä.

Ilmiöiden aineellisuuden selvittäminen on tärkeätä. Aineellinen ilmiö on sellainen, joka todella tapahtuu ympäristössä eikä ole vain havaitsijan oma sisäinen kokemus. Aineellisen ilmiön selvin merkki on se, että se on kaikkien paikalla olevien havaittavissa, jos heillä on normaalit mahdollisuudet siihen. Esimerkiksi kaikkien kuulema ääni on aineellinen ilmiö, koska se edellyttää ilman aaltoliikettä.

Ilmiöiden aineellisuutta voi varmistaa erilaisilla menetelmillä kuten esimerkiksi mittalaitteilla ja äänen tai kuvan tallennuksella. Jos joku epäilee huoneissa tapahtuvan yöllä fyysistä liikkumista, niin sen luonteesta voi saada selvyyttä esimerkiksi jättämällä äänestä käynnistyvä sanelulaite yöksi äänittämään tai ripottelemalla jauhoja sopiviin kohtiin. Nauhoittava valvontakamera on tietenkin paras mahdollinen laite moneen tarkoitukseen.

Aineettomat ilmiöt ovat tietenkin yhtä arvokkaita kuin aineelliset, jos ne antavat sellaista varmistettavissa olevaa tietoa, mitä kokija ei olisi voinut normaalisti saada.

Suositeltavinta on lähettää havainnot Suomen Ufotutkijat ry:n "Piiloluonnolliseen tietokantaan" (Linkki 5). Tietokanta on julkinen ja luettavissa linkissä (6). Jos lomakkeen täyttäminen tuntuu hankalalta, niin myös minä mielelläni otan vastaan ilmoituksia luottamuksellisesti, sähköposti okivi (at) brev.fi.


Linkkejä

1. Tiede-lehden keskustelufoorumi
http://www.tiede.fi/keskustelut/psykologia-aivot-ja-aistit-f12/kella-kokemusta-poltergeist-ilmioista-t35967.html

2. Murha-infon keskustelufoorumi
http://www.murha.info/phpbb2/viewforum.php?f=9

3. Suomi24 Kummittelu
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/4811

4. Archive X Paranormal Stories
http://www.wirenot.net/X/

5. Piiloluonnollisen havainnon ilmoituslomake
http://www.fufora.fi/lomakkeet/paralomake.php

6. Piiloluonnollinen tietokanta
http://www.fufora.fi/sut_paradb/database.php?sid=&s=1


Muita lähteitä

1. Esko Mustonen (1988): Aavistuksia sodassa 1939-1944. Werner Söderström Osakeyhtiö, Juva. 279 sivua.

2. Louisa E. Rhine (1981): The invisible picture; A study of psychic experiences. McFarland, Jefferson, NC. 267 sivua.

3. Leea Virtanen (1974): Kun kello pysähtyi. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. 186 sivua.

4. Leea Virtanen (1977): Telepaattiset kokemukset. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. 352 sivua.

5. Aikki Perttola-Flinck (1971): Ihmistiedon rajamailla. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. 121 sivua.

6. Edmund Gurney, F. W. H. Myers, and Frank Podmore (1886): Phantasms of the Living. 2 vols. London: Society for Psychical Research, Trubner & Co. Yli 3000 sivua.

7. F. W. H. Myers (1894): Report on the census of hallucinations. Proceedings of the Society for Psychical Research, vol. 10, 25-422.